Pietari – kestoihastus kulman takana

Venäjä – aina se on pielessä, markkinoi Venäjän-matkoihin erikoistunut matkatoimisto. Minulle Venäjä tarkoittaa etenkin Pietaria, jossa olen yrittänyt rampata useamman kerran viime vuosina.

Pietarin-matkailu on muuttunut melkoisesti niistä ajoista, kun kävin siellä ensimmäisen kerran 1977 saksalaiskaverini kanssa junalla. Viivyimme peräti ruhtinaalliset viisi päivää, yövyimme Hotelli Moskovassa, mahorkka haisi, valuuttakaupoista pystyi tekemään ostoksia ja myimme sukkahousuja ja tehtaanmyymälöistä ostamaamme nuorisomuotia hankkiaksemme matkakassaan ruplia.

Tänään Pietarin ydinkeskusta vetää vertoja mille tahansa suurkaupungille. Hinnakkaita putiikkeja, kauppakeskuksia, lukemattomia sushi-ravintoloita, internet-kahviloita, pankkiautomaatteja, Teremok-ketjun lettupaikkoja, elävää musiikkia, museoita ja kuhinaa venäläisin maustein.

Tässä matkablogissa kuljetaan ensikertalaisen parikymppisen nuoren naisen ja viimeksi joskus 80-luvulla kaupungissa käyneen matkailijan kolmantena pyöränä ja toteutetaan heidän toiveitaan. Matka tehtiin junalla pääsiäisen jälkeen tänä vuonna. Meille itäsuomalaisille vikkelin tapa matkata Pietariin on ajaa Vaalimaan juna-asemalle autolla ja hypätä siitä kyytiin.

Ensikertalainen oli harjoitellut Venäjän viisumin anomista pitkään ja hartaasti jo edellisenä kesänä. Milloin passikuva ei kelvannut venäläismatkatoimistolle, milloin passia pidettiin liian huonokuntoisena ja kun pitkä viisumi olisi lopulta ollut noudettavissa, tuleva matkailija olikin siinä välissä ollut parin kuukauden työkomennuksella Euroopassa ja ehti lopulta noutamaan leimansa vasta alkusyksystä.

Ettei matkanteko olisi tuntunut liian siloiselta niin ensimmäinen tenkkapoo tuli suomalaisen tulliviranomaisen kanssa jo Vaalimaalla. Hän katsoi passia ja alkoi pelotella, etteivät venäläiset rajaviranomaiset välttämättä päästä sillä maahan, kun kuvan sisältävä sivu on liki irti. Hän vielä lisäsi höyryä sanomalla, että myös suomalaiset voivat nypätä passista sen sivun irti paluumatkalla, vaikka venäläiset päästäisivätkin maahan.

Venäläisten ystävälliset nuoret rajaviranomaisnaiset vain hymyilivät leveästi junassa kauhusta kangistuneelle ensikertalaiselle, eivätkä suomalaisetkaan passia repineet. Uuden passin saa muuten ilmaiseksi, jos moinen viallinen painos on sattunut omalle kohdalle. Joten kaipa se on uskottava, että pitkä Venäjän-viisumi kannattaa hankkia vain sivuiltaan ehyeen passiin. Ja pitkän viisumin omaava voi körötellä vaikka autolla Kaliningradiin.

Nopea Allegro-junayhteys on tehnyt matkustamisesta Pietariin jo vähän liiankin nopeaa, jos aikoo ehtiä syömään ravintolan fuusiokeittiön annoksia. Rajamuodollisuudet hoidetaan liikkuvassa junassa ja liikkeelle saa lähteä, kun vaunun kaikkien paperisota on kunnossa. Sitten kannattaakin tehdä kunnon loikkaus kohti ravintolavaunua, ettei jää jonon häntäpäähän. Paluumatkalla koti-ikäväiset suomalaiset ryysivät syömään lihapullia ja muussia.

Allegro saapuu tutulle Suomen-asemalle. Edustalla odottelee melkoinen joukko erilaisia takseja. Ruplan kurssi vaihtelee, mutta viime vuosina on voinut laskea yhden euron olevan noin 40 ruplaa. Ja kyllä siinäkin käy historian havina, sillä vanhoina hyvinä vastakaupan aikoina yhdestä ruplasta sai pulittaa kymmenen markkaa. Taksit pyytävät kyydistä keskustaan noin 700 ruplaa, mutta 500 ruplankin pitäisi riittää. Taksasta kannattaa sopia joka tapauksessa etukäteen. Jollei kantamuksia ole paljoa ja majapaikka on Nevan rantatien lähistöllä, ketteräjalkainen kävelee asema-aukiolle morjestamaan Lenin-patsaan ja köpöttelee siltaa pitkin keskustaan.

Majapaikkoja jokaiseen makuun

Pietarin luova luokka nousee vauhdilla ja vanhoja tehdasrakennuksia on otettu taide- ja mediaväen käyttöön. Ensikertalaisemme oli uskonut Mondo-lehteä ja varannut itselleen kattohuoneen Nevan rantakadun varrella sijaitsevasta ministeriön rakennuksessa sijaitsevasta Taiga-kulttuurikeskuksen hostelsista. Matkareportaasin tunnelma ei talven jälkeen ollut tavoitettavissa, muutama nuori taiteilija esitteli omia vaatemerkkejään ja kahvilasta sai päivän keiton mikrossa lämmitettäväksi edullisesti. Retkeilymajakin talosta olisi mitä ilmeisimmin löytynyt ja kirjeenvaihto oli sujunut englanniksi sutjakasti. Yhden hengen huoneita on vain muutama ja loput ovat perinteisempiä usean nukkujan saleja.

Keskustan alueelta löytyy myös Loft Etage -kokonaisuus, jossa oli keväällä suuri luontovalokuvanäyttely, oma kauppa ja luomukahvila-ravintola, eksoottinen terassi kesäkeleille puisine papukaijoineen ja kansainväliseen retkeilymajaverkostoon päässyt majapaikka, jossa vaikutti olevan hyvin letkeä tunnelma. Nuorimmainen päättikin, että seuraavan kerran tänne yöksi ehdottomasti.

Tällä kertaa sekin majapaikka jäi kuitenkin testaamatta, sillä olimme päätyneet varaamaan kaikille yösijan samasta paikasta bulevardimaisen Bolshaja Konjutsennaja -kadun varrelta, missä sijaitsee myös Suomi-talo, Pyhän Marian kirkko eli Inkerin kirkon luterilainen kirkko ja paljon erilaisia palveluja. Hotellimme kuului yksityisten hotellien ketjuun. Olen yöpynyt niissä usein ja taso vaihtelee. Vanhoihin asuintaloihin perustetut hotellit ovat edullisia ja niihin voi tehdä varauksia suoraan netin välityksellä.

Kahden hengen huoneemme haisi vahvasti homeelle ja oli varustukseltaan ihan perustasoa. Sen sijaan yhden hengen huone oli hulppea huoneesta ja erillisestä alkovista koostunut kokonaisuus, jossa ei ollut moitteen sijaan. Palvelu oli ystävällistä, taksit tilattiin ja aamiainen perhehotellien vakiotasoa eli ei niin hillittömästi tuoretuotteita, esanssille maistuvaa paikallista jugurttia, kunnon teetä (Greenfield on kovassa suosiossa nykyään venäläishotelleissa) ja leipää juuston ja makkaroiden kanssa.

Pietarissa on nykyään tarjolla majapaikkoja moneen makuun. Netistä löytyy keskustassa sijaitsevia bed and breakfast -paikkoja, yksityisten vuokraamia kalustettuja apartment-asuntoja ja erilaisia hotelleja. Pitkiä pätkiä olen asunut vanhan Nevan varrella Neva 105 -perhehotellissa ja työkeikoilla esimerkiksi Hotelli Moskovassa tai Dostojevskissa. Olen myös asunut kerran kaksi viikkoa kaverin omistamassa asunnossa keskellä idyllisintä keskustaa.

Meidän tärppimme

Matkaseurue oli laittanut varsin vaatimattomat tavoitteet reissulle. Ensimmäiseksi kuitenkin kävelimme varaamaan Fontanka-joen varrella sijaitsevasta sirkuksesta liput. Seuruetta arvelutti esityksen eettisyys, sillä esityksessä oli mukana karhuja. Lopulta pienikokoiset karhut saivat hyvinkin luontevan näköisesti esiintyä yleisölle.

Venäläiset ovat sirkuskansaa ja parisen vuotta sitten olin Voiton päivän aikoihin samaisessa sirkuksessa. Silloin lapsilla oli leikkikonekiväärit vilkkuvaloineen ja niillä ammuskeltiin samanikäisiä ja sirkuksen eläimiä päin. Tuolloin esityksessä oli muun muassa leijonia. Jokseenkin groteskilta näytti, kun nainen ratsasti vanhalla urosleijonalla hajareisin. Sitä ennen leijonat ja tiikerit olivat istuskelleet sähköpiiskan voimalla kiikkerästi heiluneilla keittiöjakkaroilla. Tuollaisissa esityksissä enemmän viehätystä on melkeinpä siinä, kun katselee muiden ihmisten reaktioita. Sirkus on selvästi myös kansallistunnon kohotuksen väylä ja karhuesityksenkin lopuksi heiluivat Venäjän-liput näyttävästi.

Toinen tärppi oli Ermitaasi-museo. Ajatuksena oli yrittää bongata käytävästä yksityinen opas, mutta tällä kertaa moinen ei onnistunut. Museon virallisia kanavia pitkin oman oppaan olisi saanut varsin suolaiseen hintaan. Niinpä räätälöimme oman reittimme kiltisti. Kurkistimme ensin venäläisiä palatsisisustuksia esitelleen osion. Sitten siirryimme katselemaan vanhoja eurooppalaisia mestareita, kuten Monnet ja van Gogh. Parin tunnin kiireetön kierros sateen aikaan aamupäivällä ei jättänyt ensikertalaisiinkaan kammoa. Sitä paitsi jo museon portaikot ja patsaat ovat näkemisen väärtejä. Museon edustalla tapahtuu usein kaikenlaista, joten siellä kannattaa käydä illansuussa katselemassa ihmisiä. Toinen etenkin nuorten suosima kesäiltojen kohde on Mars-kenttä, jossa palaa Tuntemattomaan Sotilaan haudalla liekki.

Tällä reissulla emme ehtineet Venäläisen taiteen museoon, joka sijaitsee Verikirkon vieressä. Hyvällä tuurilla sieltäkin voi löytää viikonloppuisin yksityisen oppaan kierrokselle. Muutama vuosi sitten tammikuussa museon henkilökunta soitti paikalle oppaan, joka teki 1,5 tunnin kierroksen pohjalta: näytä minulle kaikki, mikä sinun mielestäsi minun pitäisi tietää, kun lähtökohtaisesti en tiedä mistään mitään. Loistava selostus englanniksi ja siitä kierroksesta jopa jäi paljonkin mieleen.
Verikirkko on museo, joten sinnekin maksetaan pääsymaksu. Olen joskus löytänyt portilta asiantuntevan oppaan, historian professorin, joka avasi rakennuksen arkkitehtuuria ja maalauksia varsin perusteellisesti. Kannattaa vähintäänkin kuulostella, olisiko kirkossa samaan aikaan jokin matkailijaryhmä, jonka opasta voisi puolihuolimattomasti kuunnella päästäkseen paremmin kärryille paikan monikerroksellisuudesta.

Iisakin kirkko kuuluu matkailijoiden vakiokohteisiin. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja. Nykyään kapuan mieluiten katolle ottamaan kuvia. Sesongin ulkopuolina ajankohtina jonot lippuluukulle ovat siedettävät, joten kannattaa olla ajoissa. Lähistöltä löytyy Pietari Suuren ratsastajapatsas eli Vaskiratsastaja. Hyvällä tuurilla sen ympärillä pörrää etenkin viikonloppuisin juuri vihittyjä pareja, joiden tapana on kierrellä limusiinillä kuvauttamassa itseään kaupungin suosituissa matkakohteissa. Nurkan takana oleva ns. avioliittopalatsin edustalta voi bongata pisimmät limusiinit. Pietarin kuulut sillat ovat nykyään täynnä rakastuneiden parien niihin jättämiä lukkoja, jotka pyrkivät sinetöimään rakkauden.

Itseeni vaikutuksen tehneitä museoita ovat olleet runoilija Anna Ahmatovan kotimuseo ydinkeskustassa sijaitsevan kadun sisäpihalla, jossa oli silloin suomalaisten sotakokemuksista kertonut monikerroksellinen näyttely. Pysähtymisen arvoinen on myös Etnografinen museo Venäläisen museon vieressä. Siellä ovat vitriineissä laajan Venäjänmaan kaikki erilaiset kansat. Me suomalaiset muiden mukana.

Matkaseurueemme jäsenistä yhdelle oli tärkeää nähdä Lintu eli Fontanka-joen varrella Mihailovin palatsin nurkalla sijaitseva pieni pronssinen Ptitsa. Paikan löytää etsiskelemällä katseellaan matkamuistokojua ja siinä yleensä päiväaikaan pörrääkin ihmisiä heittelemässä kolikoita lintupatsaan jalustalle. Onnea tuo, jos oma lantti jää jalustalle eikä luiskahda Fontankan aaltoihin, kuten yleensä käy. Myös muita minipatsaita voi tiirailla keskustatalojen seiniltä.

Dom Knigi eli Nevskin valtakadun varrella sijaitseva kirjakauppa on oma vakionähtävyytensä. Sen yläkerrassa sijaitsevasta Singerin kahvilasta on mainio näköala Kazanin tuomiokirkolle, joka toimii jälleen ortodoksikirkkona, johon naisten kannattaa varautua peittämällä hiuksensa. Kerran istuin pakkassäällä yhdelle harvoista penkeistä ja pian siihen tuli vanhempi mies selvästi paheksuvana eli olin pistänyt jalkani toisen päälle ja se oli etikettivirhe sekin.

Kirjakauppa on melkoinen oma maailmansa, josta voi ostaa mukaan vaikka neukkuretroaiheisia postikortteja, kalentereita, erilaista paperitavaraa, eri-kielisiä kirjoja ja kielikurssejakin. Kirjakauppa on maamerkki ja kohtaamispaikka.

Kesällä voi hakeutua vilvoittelemaan varjoon Kesäpuistoon, jossa on varsin mainio kahvilakin. Istutukset ovat suurella kynällä piirrettyjä pensasaitoja, joten kukkia harvinaisuuksia täältä ei kuitenkaan kannata hakea.

Illalla Eremitaasin nurkalla joen varrella alkaa villi meno kesäiltaisin, kun sillat nousevat. Siltojen nostolla on oma aikataulunsa, joten saman illan aikana voi bongata useammankin nousevan sillan. Veneet kaahailevat samoihin aikoihin Nevalla kisaten keskenään. Neonvaloin koristellut sillat ja etäämpänä tuikkiva tv-torni tuovat oman tunnelmansa tummenevaan kesäyöhön.

Jos on liikkeellä kesäaikaan ja aikaa on vähän enemmän, voi napata mieleisensä päiväretken Nevskin varrelta Moskovan rautatieaseman edustalta (Voiton aukio). Tsaarien kesäpalatsi Pietarhovi on näkemisen arvoinen paikka ja sinne pääsee myös ilmatyynyaluksella, vaikkei aivan ydinkeskustasta. Päiväretki Novgorodiin, ortodoksisen kulttuurin juurille, maksaa sekin vaivan.

Kun kanavat ovat sulana, pääsee myös jokiristeilylle. Eksotiikkaa tuo, kun hyppää venäläisten matkaan ja yrittää saada selvää venäjänkielisestä selostuksesta. Näin pääsee näkemään hempeileviä venäläisiä nuoria pareja ja välttyy maksamasta turistikierroksen lisähintaa.

Pietarin metroasemat ovat näkemisen arvoisia kulttuurikohteita, joista keskeiset kannattaa käydä kurkistamassa ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Myös Dostinyi Dvor, entinen valtion tavaratalo, nykyinen modernien putiikkien loppumaton kokoelma, kannattaa selättää fiksusti yrittämättäkään kurkistella kaikkea.

Myös Vasilin saarella kannattaa piipahtaa muidenkin kuin siellä Sokos-hotelleissa asustelevien. Saari tulee tutuksi myös viisumivapaiden risteilyjen matkustajille ja onpa siellä viivähtänyt myös suomalainen höyrylaivaregattakin. Saaren erikoisuuksiin kuuluu muun muassa kirkko hautausmaineen. Yhtenä talvisena sunnuntaiaamuna osuin sinne sattumalta ja näin, kuinka kulttimaisesti Pietarin suojeluspyhimys Xeniaa palvotaan. Saarelta löytyy myös eteläsavolaisten äskettäin kunnostama Sprengportenin hauta. Ja kukako hän sitten olin? Jo hetken unohduksissa ollut suomalainen upseeri, joka oli hyvää pataa milloin Venäjän tsaarin milloin Ruotsin kuninkaan kanssa ja ystäväpiiriin kuului muun muassa vanheneva Casanova.

Petrogratskajan saarelta löytyy urheilun ystäville jalkapallostadion ja sinne tulevat myös Pietarhovin ilmatyynyalukset.

Suomalaismerkkejä Pietarin katukuvassa näkyy vähän. Nokia, NP Collectionin oma myymälä vanhan Nevan alkupäässä ja muutama kenkämerkki Gostinyi Dvorissa. Kuomia näkyy talvella lasten jaloissa ja Reiman ulkoiluvaatteita.

Vanha Nevski päättyy Aleksanteri Nevskin kirkkoon ja hautausmaalle, jonka oikeanpuoleisella lohkolla on haudattuna venäläisen kulttuurin mahtihenkilöitä. Hautausmaalle peritään pieni pääsymaksu. Luostarikirkosta voi ostaa tuliaisiksi ikonikopioita tai pieniä hopeisia ristejä. Luostarin leipomon leipiä myydään omassa pikku myymälässä, jonka löytää varmimmin seuraamalla omaa hajuaistiaan. Luostarin alueella on myös pieni kahvila.

Näitä söimme

Matkailen yleensä niin, etten käy kaikkein kalleimmissa paikoissa. Pietarissa kannattaa kokeilla gruusialaisravintoloiden valikoimaa. Itse päädyimme mainioon ravintolaan, jonka naapuripöydässä bisnesmiehet kestitsivät ortodoksimunkkeja. Kaikki mitä keittiöstä tuli oli paikan päällä valmistettua ja suoraan uunista. Perinteisempää venäläisruokaa nautimme Gogol-ravintolassa, joka on varsin kodinomaisesti sisustettu valkoisten pöytäliinojen paikka.

Kävimme myös Voiton aukion lähistöllä olevassa Teremok-ravintolassa syömässä pitkän kaavan mukaan täytettyjä blinejä (valurautapannulla paistettuja täytettyjä lettuja), borsh-keittoa ja teetä. Myös kirkasliemistä ”suomalaista” lohikeittoa on valikoimissa. Perinteisempiä vaihtoehtoja ovat venäläistyyppiset salaatit ja lisukkeeksi tarjottava tattari. Teremokissa voi tilata ison kannullisen teetä itselleen. Nämä paikat ovat pelastaneet minut monena kovana pakkaspäivänä.

Venäläisillä on myös muita omia pikaruokaketjuja, kuten oranssista lusikasta tunnistettava ketju, jossa ruoka on samantyyppistä kuin Teremokissa. Oma erikoisuutensa on myös täytettyihin perunoihin ja salaatteihin erikoistunut ketju, jossa saa pikkurahalla kupunsa turvoksiin.

Yleensä matkakertomuksissa pitäisi suositella yhtä ravintolaa. Pietaria ajatellen se ei tee oikeutta kenellekään. Löysin kuitenkin muutama vuosi sitten viehättävän venäläisen kahvilan, joka sijaitsee toisella puolen kanavaa Verikirkosta katsoen. Kaunis kahvila ei mainosta itseään neonvaloin ja sen asiakaskunta on venäläistä. Kahvilassa on siisti vessa ja sieltä voi ostaa mukaan perinteisiä herkkuja ja piirakoita. Nykyään osassa tuotteista on jo englanniksikin nimet.

Tällä reissulla löysimme myös Dom Knigin naapurikorttelista joen rannalta viehättävän paikallisten opiskelijoiden suosiman kahvilan, jonka sisustuksessa on käytetty oivaltavasti kierrätysideaa ja tarjolla on syömistä ja juomista good value for your money -tyyliin.

Tuliaisvinkkejä

Vakiotuliaisvinkki on varata yksi ylimääräinen kangaskassi ja käydä ennen paluujunaan hyppäämistä ostoksilla aseman vastapäätä sijaitsevassa venäläisessä ruokakaupassa. Sieltä voi napata mukaansa vaikka tummaa leipää, juustoa, mätiä ja perinteistä saippuaa. Itse ostan yleensä ison kasan ns. nöttösiä eli teen kanssa nautittavia yksilöpakattuja pieniä keksejä ja karkkeja omissa pusseissaan. Venäläiset teeleivät, pähkinät ja suklaat ovat mainio tuliainen ja vierasvarakin, eikä tule kalliiksi.
Nevskin varrella sijaitsevasta suklaamuseosta voi ostaa itselleen vaikka täyssuklaisen Oscar-patsaan. Venäläiset ostavat itsekin sieltä mittavia määriä tuliaisia itselleen. Paikan laajasta valikoimasta löytää helposti räätälöidyn tuliaisen ihmiselle, jolla nurkat ovat jo täynnä kaikkea sitä sun tätä.

Verikirkon vieressä on suuri matkamuistotori. Karttelin sitä vuosikausia ja ilmeisesti aika turhaan. Etenkin sesongin ulkopuolella sinne kannattaa pysähtyä katselemaan. Olen ostanut sieltä huiveja ja venäläisten suosimia maatuska-malleja. Myös muutama sormus on tullut sieltä hankittua ja venäläistä ”jadea” eri muodoissaan.

Siinä kun 70- ja 80-luvuilla Venäjällä matkailtiin vodkan samentamin aivoin, nyt kirkastuminen on selvästi havaittavissa niin junissa kuin asemillakin. Liikkeellä näyttää olevan enemmänkin työmatkalaisia ja kulttuurin ystäviä. Toki vodka on edelleen edullista, ja sampanjaakin saa mukaansa pilkkahintaan. Lailliset viinan tuontimäärät vastaavat kuitenkin sitä, mitä Keski-Euroopasta sai tuoda ennen EU:ta, joten vodkaturismin ajat ovat onnellisesti takana ainakin toistaiseksi. Venäjän tullimääräyksissä on myös teetä ja makkaraa koskevia määräyksiä, jotka kannattaa vilkaista viimeistään junassa, jos haluaa liikkua pykälien mukaan.

Pitkäkyntiset lisääntyneet

Tällä reissulla tapahtui kuitenkin jotain yllätyksellistä. Olin ensimmäistä kertaa Pietarissa liikkeellä videokameran kanssa, toisessa kädessäni oli kassi, kaulasta roikkui pikkudigikamera ja vatsan päällä kellotti pieni Marimekon laukku. Dom Knigi -kirjakaupan ulko-ovella päivysti vartija. Niinpä yllätyinkin, kun pari askelta ennen kaupan ulko-ovea, molemmilta puoliltani tuli ns. postikorttien myyjät, miehet, jotka työnsivät nenäni eteen kumpikin A3-pahvin, jolle kortteja oli liimattu. Mutisin vain niet, niet ja kävelin eteenpäin, mutta tiesin sillä sekunnilla, että jotain heidän mukaansa lähti.

Kaupan sisällä näin laukkuni olevan auki ja siinä oli ollut päällimmäisenä ns. ruplarahapussini eli Hard Rock Cafe Moscow -tekstiililompakko, jossa oli muutama satanen ruplina. Pahaksi onneksi pussukassa oli lähtöpäivän aamuna myös Visa-korttini ja matkavakuutuskorttini. Matkakumppanit odottelivat jo kahvilassa, tein tilannetiedotuksen, soitin kotijoukoille, että peruuttavat Visan ja lähdin kaupan infodeskille tyrmistyneenä. Viesti oli selkeä, olen käynyt teillä vuodesta 1977 ja nyt minut ryöstetään vartijanne silmien edessä kaupan ovella, niin että mikä juttu tämä oikein on, kuinka te annatte näin tapahtua asiakkaillenne. Kurkkasivat koneiltaan, että Visani oli jo kuoletettu. Jätin yhteystietoni ja pyysin, että minulle kerrotaan, miten asia etenee. Sen verran kauan mekastin, että luokseni tuli yksi vartijoista, nuori mies, kertomaan, että he ovat jo kuutisen vuotta taistelleen näiden taskuvarkaiden kanssa. Kaverit saattavat iskeä kaupassa sisällä, kahvilassa tai ulkopuolella. Vievät lompakoista käteiset ja heittävät loput Nevaan. Heitä on mahdotonta saada kiinni, vaikka valvontanauhat käydäänkin läpi.

Kaipa se on uskottava, että taskuvarkaiden määrä lisääntyy Pietarissa. Pidän yleensä aina rahoja sisältävät pussukkani ja laukkuni takin sisällä ja kaivelen esille kaduilla vain vaatimatonta tekstiiliruplapussiani. Nyt huomio herpaantui, kun kuvasin videota ja kerrankin oli kaksi muutakin ihmistä mukana. Paikalliset varoittavat nykyään turisteilta näyttäviä menemästä metroon, etteivät joudu ryöstettäviksi.

Paras tapa mielestäni on toimia edelleen kuten missä tahansa suurkaupungissa; yrittää olla näyttämättä turistilta, olla pajattamatta äidinkieltään suureen ääreen ja olla roikottamatta videokameroita tai kalliita digitaalikameroita, vaikka niitä kyllä näkyy venäläisilläkin nykyään vaikka kuinka paljon etenkin kesäisin.

Toisaalta toisinkin päin asiat hoituvat. Pari vuotta sitten olin kielikurssilla Pietarissa. Yksi kurssikaveri töpeksi rahanvaihtoautomaatin kanssa pankin aulassa ja sisälle jäi 50 euroa. Pankki oli jo kiinni, mutta muutama ihminen näytti olevan vielä sisällä. Aikamme rynkytimme ovea ja näytin omaa käyntikorttiani lasia vasten. Lopulta yksi virkailija tuli ovelle, kuunteli asiamme ja sanoi, että palatkaa huomenna. Menimme seuraavana päivänä yhtä isolla lähetystöllä pankkiin ja saman tien kun avasimme oven, meitä vastaan tuli virkailija ja antoi 50 euroa. Ilman kuittausta. Hyvin harjoitellut vuorosanat jäivät käyttämättä.

Olen myös kuullut mitä värikkäimpiä tarinoita valemiliisien ryöstämiltä ihmisiltä ja niissäkin perussävy on erilainen kuin voisi kuvitella. Paikallispoliisi voi kysyä, että haluatko entisen kännykkäsi takaisin vai haluatko tehdä rikosilmoituksen ja ostaa uuden vakuutusrahoilla.

Miksi Pietariin?

Pietari kuulostaa ihan samalta kuin mikä tahansa suurkaupunki? Vaikka palvelut jo pelaavatkin ja asiakaspalvelukin on ainakin ihan ydinkeskustassa ystävällistä, kyllä paikallisväriä löytyy.
Pietarissa voi ajella kansantakseilla, joista olen kirjoittanut Pietarin takseista kirjoittamassani jutussa. Tai voi käydä keskustan ulkopuolella sijaitsevissa venäläisten suosimissa yökerhoissa katselemassa, miten venäläiset juhlivat ja senhän se osaavat tehdä. Tyypillistä näille paikoille on, että niissä juhlii samaan aikaan hyvin eri-ikäisiä ihmisiä. Kahdessa näistä paikoista löytyy eri teemojen mukaan sisustettuja maailmoja, joissa raikaa aikakauteen ja paikkaan sopiva musiikki. Isossa kaupungissa voi nähdä monenlaista. Kerran kansainvälisten opiskelijoiden suosiman Fidel-baarin ulkopuolelle oli parkkeerattu valkoinen hevonen aamuyöllä.

Tosituristi kokeilee liikkumista myös marsukoilla eli tietyn reitin mukaan ajelevalla pikkubussilla, johon änkeytyminen etenkin pakkasessa on aito kokemus vailla vertaansa. Kun vielä asioi puolihuolimattomasti lähiön alakerran pikkukaupassa ja tulee ostaneeksi sydämestä valmistettuja piirakoita, tietää olevansa ulkomailla. Pietarilaiset tekevät nopeasti tuttavuutta. Jo viikon jälkeen lähikaupassa osattiin aavistaa, mitä kuitenkin ostan mukaani ja kaupan vakionaisasiakas kommentoi ystävällisesti, että on se kumma, että näytät noin ”normaalilta”, vaikka ostat vain terveellisiä tuotteita.

Tosimielellä liikkeellä oleva ostosmatkailija etsii ilmaisen bussikyydin paikallisen lähiön ostoskeskukseen ja käppäilee siellä ihmetellen tarjontaa. Näistä viihdekeskuksista voi löytää jopa kokonaisen jääradan, jossa voi rusettiluistella ostosten lomassa.

Suolle rakennettua Pietaria on ehostettu ja kohennettu viime vuosina paraatikuntoon. Ihan yhtä huippukunnossa eivät ole vaikkapa kaupungin viemärit. Niinpä turistin kannattaa noudattaa paikallisten esimerkkiä ja laittaa kiltisti vessapaperinsa pytyn vieressä olevaan roskikseen, eikä tukkia niillä turhaan vanhojen talojen viemäriputkistoja. Muuttunut ei muuten ole näinä vuosikymmeninä sekään asia, että joka paikasta löytyisi vessapaperia. Ainakaan yliopistojen vessoissa sitä ei ole kohdalle osunut, joten omavaraisuus pelastaa tilanteesta kuin tilanteesta.

Venäläistä kulttuurista ja kulttuurieroista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Meillä suomalaisilla tuntuu olevan suorastaan pakkomielle ymmärtää naapuria. Mielestäni naapuri muuttuu siinä kuin mekin. Suomalaisturisti 70-luvulla oli aika erilainen kuin matkailija tänään. Ystävällinen naamataulu saa varmemmin samanlaisen vastaanoton kuin luimuileva, epäluuloinen taskussaan olevaa rahapussia jatkuvasti hiplaava.

Nykyään venäläisten arvellaan olevan netin käyttäjinä maailman huippuluokkaa. Mielikuva muovipussia raahaavasta venäläisturistista, joka saapuu tänne meille bussilla kauppaamaan tupakkaa ja vodkaa, on auttamatta vanhentunut. Nyt venäläisperheet liikkuvat Suomeen omilla autoillaan, ostavat laatua ja osaavat arvostaa sitä, että heitä kohdellaan ennakkoluulottomasti, toisin kuin heidän kokemuksensa on monissa muissa maissa.

Ennakkoluulottomuus on paras matkavaltti myös Pietarin-reissulle. Vastassa on hyväntuulinen, monikasvoinen kulttuurikaupunki, josta jää varmasti jokaiselle mieleisiä muistoja.

Linkkivinkkejä:

St. Petersburg Times -lehden verkkosivuilla näkee englanniksi, mistä Pietarissa puhutaan tällä hetkellä: http://www.sptimes.ru/
Kerrostaloon tehty hotelli Nevski 105:ssä: http://pietarihuoneisto.com/
Pietarin Suomi-talo: http://www.suomi-talo.fi/
Loft Project Etagi: http://www.loftprojectetagi.ru/en/about/
Taiga Hostel: http://space-taiga.org/taiga-hostel

Pietarissa matkailee Päivi

#Pietari #sirkus #Suomitalo #taigahostel #nevski105 #iisakinkirkko #ratsastajapatsas

Kielikursseilla eri vuosikymmeninä

Kielet tarttuvat maailmalla

Vuosien varrella olen opiskellut englantia, ranskaa ja venäjää kielikurseilla. Vaihtelevin kokemuksin.

Englannissa 70-luvulla:

Ensimmäinen kielikurssini oli perinteinen kuukauden kestävä Tjäreborgin järjestämä reissu Bournemouthiin. Olin 14 vuotta ja ensimmäistä kertaa ylipäätään kotimaan ulkopuolella. Helsingistä kotoisin olleen tuttavaperheen tyttären kanssa asuimme samassa perheessä ja säästelimme pahimpaan koti-ikävään ruisleipää niin, että se ehti mennä homeeseen.

Oppitunnit oli suunniteltu enemmänkin lukiolaisten tarpeisiin, joten todistuksen kymppi ei paljoa auttanut. Päätinkin keskittyä vapaa-ajan viettoon. Retkistä muistan Stonehengen, jota ei vielä siihen aikaa oltu aidattu, kävimme automuseossa ja safaripuistossa. Päivän retken teimme myös Isle-of-Wight -saarelle.

Kesäkuinen Bournemouthissa oli lämmin, ranta kutsui ja punnan kurssi oli edullinen. Sateetonta kautta oli kestänyt pitkään, joten suihkussa käynti oli luvan takana, eikä palaneita nurmikoita oltu kasteltu viikkokausiin. Kotiin päästessä tuli itku, kun kotiväki ei ollut älynnyt lämmittää saunaa valmiiksi.

Perheemme oli varsin boheemi. Isä teki pitkää päivää hotellissa ja aasialaissyntyinen äiti värkkäili meille pieniä ruoka-annoksia, eväs-toastitkin oli leikattu neljäksi sieväksi kuutioksi. Olimme siis liki koko ajan nälissämme. Kerran päätimme syödä ennen kuin menemme kortteeriin illalliselle. Juuri sinä iltana meitä odottikin kumpaakin lautasella iso kokonainen keitetty kala.

Kaupungissa piisasi menomestoja. Myöhemmin muistan lukeneeni juttuja siitä, että englantilaistytöt karsastavat kielikurssityttöjä. Jo tuohon aikaan tutustuimme vain poikiin. Perhettä ei haitannut, vaikka kuljimme yökaudet diskoissa.

Mieleen jäi elävänä ensimmäinen kurkistus homoklubille. Etsimme kaverini kanssa brittipoikaa, johon hän oli sillä viikolla tutustunut. Kaveri oli kertonut soittelevansa tiskijukkana levyjä jollain klubilla. Paikka löytyikin hotellirakennuksen siivestä. Oven avasi varsin värikäs pari: toinen oli kääpiö ja toinen ilmiselvästi pitkä transvestiitti, vaikkei moinen sana tainnut sanavarastooni silloin vielä kuulua. Iltakarkelot olivat varsin toista kuin mitä olin Tommolan lavalla siihen mennessä nähnyt. Tuttumme järkyttyi meidät nähdessään, hänelle ei ollut päähän pälkähtänyt, että oikeasti ryysisimme paikalle.

Live-konserttiinkin pääsimme eli The War-bändi veti funkia, että tupa raikui. Mieleen jäi myös yksi sen illan tanssipartnereista. Ranskalaismies, jonka piti välttämättä imeskellä korvalehteäni, eikä hauistakaan käyttämällä saanut häneen tehtyä välimatkaa.

Lähtö Bournemouthista oli yhtä itkua ja hammasten kiristystä monelle tytölle. Paluuviikonlopun vietimme Lontoossa, missä tapasin sikäläisen kirjekaverini, Timin. Hänen paras kaverinsa, Henry, innostui sittemmin sen verran paljon Suomesta, että keräsi matkarahoja pallopoikana kahtena kesänä Wimbletonin tennisturnauksessa ja reilasi meille useammaksi viikoksi. Ensimmäistä kertaa jo samaisena kesänä 15-vuotiaana villasukat vaelluskengissä ja voimia antamassa likööriä pienessä taskumatissa. Uimataidottomana hän oli vähän kuin kala kuivalla maalla järven rannalla savolaisten keskellä.

Omat mukulat eivät kielikursseille hinkuneet enkä tiedä onko se ollut hyvä vai huono asia. Omia kielikurssikokemuksiani olen kartuttanut kuitenkin viime vuosina lisää.

Ranskassa 2006:

Vuosi 2006 oli monella tapaa vedenjakaja elämässäni. Jouduin irti säännöllisestä työajasta ja päätin ottaa vapaudesta ilon irti. Lähdin heti huhtikuussa apurahan vauhdittamana kahdeksi viikoksi Aix-en-Provenceen kielikurssille. Vinkki siihen tuli Ranskaan erikoistuneelta matkatoimistolta, Pamplemousselta (www.pamplemousse.fi) .

Kielikoulumme IS sijaitsi keskellä kaupunkia. Opiskelijat olivat eri-ikäisiä ja eri maista. Mukana oli muun muassa Hollannista neljän lapsen äiti, joka yli viisikymppisenä erottuaan vietti nyt toisen hollantilaismiehensä kanssa puolet vuodesta viljellen tulppaaneja kotimaassaan ja toisen puoliskon Orangen liepeillä Ranskassa. Oli paluumuuttajaperhe, joka asui anoppilassa, tavarat matkasivat vielä Atlantilla ja amerikkalaisminiä yritti opetella ääntämään elämänsä ensimmäisiä sanoja ranskaksi.

Oli saksalainen lapsiperheen äiti, joka ajoitti vuosittaisen kurssivisiittinsä niin, että hänen ranskalaisrakastajansa perhe oli varmasti ne viikot lomailemassa rouvan sukulaisissa. Ensimmäistä kertaa ulkomaille lähtenyt japanilaismimmi oli päättänyt tulla kuuluisaksi vaatesuunnittelijaksi, opiskella ensin vuoden ranskaa ja siirtyä sen jälkeen naapurimaahan opiskelemaan italiaa. Oli elämys käydä kaupungin parhaassa japanilaisessa ravintolassa syömässä hänen kanssaan sushia, kun henkilökunta kohteli maanaistaan kuin suurta harvinaisuutta ja halusi kuulla jokaisesta annoksesta, vastasiko se kotimaassa hänen saamiaan. Ja hyvin vastasivat. Saksalaismimmi ja minä sen sijaan olimme syöneet sushimme siihen asti – ja varmaan sen jälkeenkin – vastoin kaikkia japanilaisia perinteitä.

Opiskelijat jaettiin kirjallisen kokeen ja suullisen juttutuokion jälkeen sopiviin ryhmiin. Kielikurssia veti kaksi opettajaa vuoropäivinä. Molemmat olivat todella tehokkaita, opiskelijoiden toiveita kuunneltiin ja kaikki mitä opittiin oli saman tien äärimmäisen käyttökelpoista. Ryhmä oli pieni, eivätkä jäsenet vaihtuneet koko aikaa, mikä rauhoitti kokonaiskuviota.

Koulu järjesti iltapäivisin kulttuuriohjelmaa. Kuuntelin viinitarinoita ja kuuntelin luentoja. Kävin myös omin päin elokuvateattereissa katsomassa ranskalaisia elokuvia. Viikonloppuna olin mukana maaseuturetkellä, jossa kiersimme pienissä kaupungeissa meren rannalla ja vuoristossa ihaillen maisemia.

Kaupunki on Paul Cezannen ystäville paratiisi. Kävelin kukkulalle hänen kotimuseoonsa, harhailin hautausmaalla, kylvin roomalaisten aikanaan rakentamassa kylpylässä monta kertaa ja ihmettelin kirjaston valikoimat läpi. Suomalaisista kirjailijoista Arto Paasilinnaa löytyi vaikka kuinka monta opusta. Pikkukaupungissa kävellen pääsee paikasta toiseen. Hintataso on varsin korkea, joten halvat ostokset voi unohtaa.

Olin päättänyt, että perhemajoitukseen en nyt mene. Asuinkin huoneistohotellissa parvekkeellisessa yksiössä ja nautin paikallisista eväistä, tunnelmasta ja omista luvista. Kännykkäni varastettiin odotellessani yhtenä sunnuntai-iltapäivänä ravintolan ulkopuolella tuttavaani. Seuraavana päivänä pääsin testaamaan kertynyttä ranskan taitoa tehdessäni varkausilmoituksen paikallisella poliisiasemalla. Nuori komea konstaapeli kirjoitteli raporttia ja nautti ilmiselvästi tilanteesta. Toimiston seiniltä kurkistelivat ranskalaiset filmitähdet vanhoista elokuvamainoksista. Niin ranskalaista, ettei siinäkään tilanteessa harmittanut.

Pietarissa 2009:

Yritin opetella venäjää jo lukiovuosina, yhdeksän tuntia kahdessa viikossa. Alkuvuosina tarvitsin sitä jonkin verran töissä. Neuvostoliiton aikaan teimme köyhinä opiskelijoina ostos- ja bilematkoja Leningradiin tuon tuosta. Sitten tuli monen vuoden tauko, kunnes huomasin, ettei kurkusta tule minkäänlaista smalla talkia venäjäksi saati tunnistettavia sanoja ylipäätään.

Lähdin tammikuussa 2009 elvyttämään venäjän taitojani pakkasta paukkuvaan Pietariin, jonka varasin Suomi Venäjä -seuran kautta ( http://www.venajaseura.com/palvelut-ja-projektit/kielikurssit ). Kurssiin olisi kuulunut mahdollisuus asua Pietarin yliopiston opiskelijoiden asuntolassa Vasilin saaren perukoilla.

Päätin, että kun Pietariin mennään, niin keskustassa asutaan. Asuin pääkadun varrella Nevski 105 -huoneistohotellissa, jossa aamupala kuuluu huonehintaan (http://pietarihuoneisto.com/). Paikan hengetär Irina puhuu loistavaa venäjää ja hänen kanssaan voi asioida sähköpostitse suomeksikin. Tavallisessa kerrostalossa sijaitsevat huoneet ovat siistejä ja pitkäaikaismajoitukseen voi sopia edullisia hintoja.

Parasta on kuitenkin se, että pystyy liikkumaan Pietarin koko historiallisen keskustan alueella jalan. Tammikuisessa Pietarissa se tarkoitti sitä, että suolalla sulatetut lumet kastelivat kengät ja suolarantu näkyi polven kohdalla. Tarpeeksi monia housuja ja kenkäpareja siis mukaan, että on mitä kuivatella.

Myöhemmin olen tajunnut, miten onnekas olinkaan, sillä samalle kurssille päätyi kaksi suomalaismimmiä. Heidän kanssaan olimme ryhmän pysyvä ydin. Muuten väki vaihtuikin tuon tuosta. Edellisistä venäjän opinnoistani oli käytännössä kulunut 28 vuotta. Tasotestin mukaan päädyin opiskelemaan kirjaa numero kolme (muistaakseni kirjoja oli kaikkiaan viisi) ja kappaleita oli menty siitäkin eteenpäin melkoinen määrä.  Ensimmäisellä tunnilla lähdettiin tarkistamaan kotitehtäviä muistaakseni datiivin monikon taivutuksesta. Sitten tehtiinkin jo sanelua ja kotiläksyksi tuli aine. Opettajat opettavat 50-luvun metodein, ovat erittäin tehokkaita ja vaativia, läpi käydään kielioppia, ääntämistä, kirjoittamista, keskusteluharjoituksia ja tekstejä.

Suuri osa opiskelijoista viettää kokonaisen vuoden opintojen parissa ja yksittäiset kurssilaiset tulevat ja menevät. Omassa ryhmässämme oli eurooppalaisten lisäksi korealaisia ja kiinalaisia. Ensimmäisen viikon jälkeen me suomalaiset päätimme, että haluamme keskustella enemmän. Tähän vaikutti myös se, että ryhmässämme oli yksi – vain kielioppitunneilla käynyt – korealaisopiskelija, joiden mielestä olimme hänen tempoonsa verrattuna liian hitaita. Pääsimmekin leppoisampaan ryhmään, jossa oli lisäksemme kolme kannustavaa kiinalaista ja saimme keskustella niin paljon kuin halusimme tohtoritasoisen opettajan johdolla.

Nautimme Pietarin nähtävyyksistä. ”Vuokrasin” itselleni englanninkielisen oppaan Eremitaasiin ja näin kahdessa tunnissa täsmänä mitä halusin ja mikä hänen mielestään minun kuului nähdä. Valokuvasin ja testasin kuppiloita. Pietarin pikaruokapaikat, kuten Teremok (http://teremok.ru/) sulattivat sielun monena pakkaspäivänä blini- ja keittoannoksineen. Hyviä kahviloita, ranskalainen leipomokahvila ja muita venäläisiä pikaruokapaikkoja löytyy niitäkin ihan Nevski 105:n vierestä. Pietarissa pärjää pikkurahallakin, kun valitsee viisaasti.

Iltaohjelmaa Pietarissa piisaa. Opiskelupäivät ajoittuivat välillä osin myös iltapäivälle ja joka päivä tuli myös kotona tehtävää, joten keskellä joutui iltamenoista välillä vähän tinkimään.

Pietari 2011:

Nälkä venäjän kielen elvytykseen oli herännyt ja toukokuussa 2001 lähdin jälleen. Tällä kertaa meitä oli pieni suomalaisryhmä, joka jaettiin tasotestien perusteella eri ryhmiin. Jouduin alkeistasosta seuraavalle tasolle. Sirkuksen vieressä sijaitseva kielikoulu Liden & Denz (http://www.lidenz.ru/) on sveitsiläisomisteinen ketju. Kullakin ryhmällä oli yksi opettaja, joka kävi läpi asioita. Omassa ryhmässäni oli useita liki vasta-alkajia. Ummikkoamerikkalainen mimmi, joka oli lähtenyt etelävaltioista oppimaan kieltä nähdäkseen maailmaa. Kolme viikkoa eivät olleet vielä tuoneet hänelle intonaatiota, josta olisi saanut selvää. Hän kertoi käyttävänsä kaikki iltansa siihen, että yrittää kääntää päivän mittaan käydyt tekstit ja opetella uudet asiat. Tällä kurssilla pelinhenkeen kuului, että opiskelijat asuivat perheissä.

Yksi sveitsiläinen toimitusjohtaja kertoi viimeisellä viikolla, että hyvinhän se sujuu asuminen kaksiossa, mutta kun hän käy suihkussa muiden tullessa aamiaiselle. Ilmeisesti huoneistoon oli jälkikäteen asennettu suihkukoppi keittiöön. Muu perhe, isoäiti ja hänen lapsensa lapsineen, asui toisessa huoneessa ja maksava vieras toisessa. Tilannetta helpotti toukokuussa se, että perhe pääsi viikonlopuiksi karkaamaan datshalleen virittelemään viljelyksiään.

Kielenopetus oli edelliseen kurssiin verrattuna ehkä vähän yksipuolista. Nyt valittiin teema ja sen ympäriltä opiskeltiin sitten kaikkea mahdollista. Oma teemamme oli liki koko kaksi viikkoa huone ja sen sisustus. Ääntämisen opiskeluun ei käytetty liiemmin aikaa, mutta opettajan korva ilmeisesti harjaantui kuuntelemaan murretta jos toistakin.

Kirjoitusharjoituksia teimme jonkin verran. Oppimateriaalina käytettiin monisteita.  Sen sijaan puhetta piisasi, puhuimme parin kanssa, ryhmässä ja käytävillä. Ehkä tätäkin kurssirakennetta vaivasi vähän se, että osa opiskelijoista jatkoi koulussa pitkiä aikoja. Meitä kahden ja kolmen viikon kävijöitäkin oli paljon. Koulun traditioon kuului myös se, että sisätiloissa ”sai” puhua vain venäjää. Koululla oli kanttiini, josta sai teetä ja pientä purtavaa, jos oli tarpeeksi vikkelä, sillä tauot kestivät yleensä vain kymmenisen minuuttia.

Koulu järjesti myös retkiä. Pääsin käymään Novgorodissa kauniina kevätpäivänä ja tutustuin Pietarhoviin ryhmän kanssa. Molemmat retket olisivat varmasti jääneet toteutumatta omatoimisesti.

Asuin suomalaiskaverini studioyksiössä Nevan ja Fontankan vieressä, huippusijainti ja huippukämppä. Käytännön pikkuniksejä piti kuitenkin opetella. Hankalin niistä oli, kuinka liki sileällä aitanoven avaimen pituisella avaimella saa kierrettyä ulko-oven auki, oli muistettava pistää vessapaperit paperiroskikseen etteivät ne tukkineet yli satavuotiaan talon viemäreitä, totuteltava vessanpytyn yläpuolella hurisevaan vettä lämmittävään kaasulämmittimeen ja keittiössä kaasuhellaan. Eleltävä ylipäätään niin kuin paikalliset elävät. Väriä elämään toi myös samassa korttelissa toimiva taidekoulu, jonka opiskelijat olivat rakennelleet taitavia mosaiikkitaideteoksia ja maalailleet teoksiaan sisäpihojen seiniin.

Parissa viikossa syntyi monta vakiotapaa toimia ja asiakassuhde lähikauppaan. He oppivat vakio-ostokseni niin, että kasailivat tavaroita usein jo ennen kuin ehdin suutani avata. Yhdellä reissulla lievässä maistissa ollut naisasiakaskin otti kontaktia ja ihmetteli, että miten voit näyttää noin ”normalnajalta”, vaikka syöt noin terveellisesti. Sitä mietin välillä itsekin.

Keväisessä Pietarissa otin valokuvia koko ajan. Näin kaupungin vappuilmeen ja vapauden päivän kansanjoukot. Kuljin ydinkeskustassa paikoissa, joihin en ollut aiemmin ehtinyt. Leppoisa keli teki kävelyretkistä kiireettömiä. Käytän edelleen Pietarin-reissujani vanhasta muistista myös ostosreissuina. Nykyään raahaan tuliaisina etupäässä laukullisen nöttösiä eli erilaisia teen kanssa syötäviä pikkumakeita vohveleita, suklaita ja keksejä vierasvaraksi mökille ja kotiin. Haen Dom knigi -kirjakaupasta (http://www.dom-knigi.ru/) yleensä ison kasan muistikirjoja ja vanhoja neukkuaikaisista julisteista tehtyjä retrokortteja.  Mielestäni mikä tahansa tekosyy riittää Pietarin-reissuun. Kielikurssi on niistä parhaasta päästä.

Kirjoitti Päivi

#kielikurssimatka #bournemouth #aixenprovence #pietari