Matkailuautolla Pohjois-Ruotsissa ja Norjan Lofooteilla

23.10.2017

Lähdimme matkailuautolla Saksasta, Kielistä kesäkuun lopulla ja tähtäimenä olivat

1) Bingsjön pelimannimusiikkipäivä 5.7. ja

2) Kiiruna, jos sää sallii.

Göteborgissa nautiskelimme vanhankaupungin rattoisasta tunnelmasta, syötiin paikallisen herrasmiehen suosituksesta maukkaat kala-ateriat Stålberg&Månssonin ravintolassa sekä käppäiltiin letkeän iltapäivän ratoksi Hagan viihtyisän puutalokaupunginosan kautta matkailuautollemme. Ensimmäinen ikävä yllätys: pysäköintisakko! Förbannad! 600,- SEK eli 61 euroa siitä riemusta, että olimme pysäköineet matkailuauton sellaiselle pysäköintialueelle, jolla oli P-liikennemerkin lisäkilpenä henkilöauton symbolikuva. Mikä tarkoittaa, että tällaisella P-alueella saavat pysäköidä vain henkilöautot… Jürgenin mielestä Saksassa kaikkialla tulkitaan matkailuauto henkilöautoksi, kuten se tietysti onkin rekisteröintitodistuksen luokituksen M1 mukaan. Mutta ei päde Ruotsissa, jos liikennemerkissä on henkilöauton kuva. Dyra lektioner!

Ajoimme alkumatkan meille jo monelta Ruotsin automatkalta tuttuja reittejä, eli Göteborgista lähdettyämme seurailimme Vänern-järven länsipuolta. Kävimme ihastelemassa Håverudin kanava-museorautatiealuetta sekä muistelemassa Bündische Jugendin 1950-luvun leiripaikkoja Östra Silen ja Övre Gla –järvien seutuvilla. Tällä kertaa emme käyneet suomalaispirteissä, vaikka poikkesimme Sunnessa ja Torsbyssä.

”Suomalaismetsistä” suuntasimme vinosti Ruotsin halki lounais-koillinen akselilla, eli seuraava kalenteriin merkitty kohde oli Bingsjö. Siljan-järvelle saavuttuamme kävin hakemassa matkailuesitteitä Rättivikin matkailuinfosta. Heti löytyikin oiva käyntikohde: Stygforsen-koski Bodassa. Jylhän uoman maastoon on muokannut maahan pudonnut meteoriitti yli 3 miljoonaa vuotta sitten.

Bingsjön pieni kyläpahanen sijaitsee aika lähellä Siljan-järveä. Seutu on kaunista kumpuilevine mäkineen ja metsineen. Kiviä riittää niin pelloilla, metsissä kuin järvissäkin. Bingsjön musiikkitreffit (Bingsjöstämman) ovat aina heinäkuun ensimmäisenä keskiviikkona, eli tänä vuonna 5.7., mutta me riensimme paikalle jo pari päivää aiemmin, jotta olisimme ajoissa pelipaikoilla. Bingsjön festari muistuttaa hieman Kaustisen kansanmusiikkijuhlia, mutta on vapaamuotoisempi, eli Bingsjössä osanottajat soittavat myös itse musiikkia eivätkä vain kuuntele musiikkia. Ihmeellinen tapahtuma tuo Bingsjöstämman on, sillä Jürgen tapasi siellä ykskaks yllättäen entisen työntekijänsä ja hyvänä ystävänään säilyneen Nikon (joka on musiikin opettaja Saksassa Hannoverin lähellä) vaimoineen. Niko oli matkalla menossa Kaustisille soittamaan viikoksi useissa orkestereissa! Että osaa maailma välillä olla pieni kylä.

Matkailuajoneuvoille Bingsjössä on käytössä pihaleirintä, eli lähes kaikkien kylän talojen pihoilla on ”karavaanareita” parkissa. Leiriytymishinta oli 150 SEK/yö.

Bingsjöstä me otimme suunnan kohti pohjoista, olihan meillä tavoitteena ajaa niin kauas pohjoiseen kuin sielu (tai lompakko) sietää ja säät antavat myöten. Hyvän mutta tuulisen sään vallitessa ajoimme ensin Orsaan, jonka tienoilla on suomalaisia paikannimiä. Siirryimme tielle E45 kohti Östersundia. Päiväkahvit me hörppäsimme Makkolassa (Kvarnberg). Noppikosken jälkee tie oli huonossa kunnossa. Tapasimme saksalaisen pitkänmatkan polkupyöräilijän, joka oli telttoineen menossa Nordkappiin – kuinkas muutenkaan. Lähes kaikki näillä seuduilla jututtamamme matkailijat olivat joko menossa Nordkappiin tai sieltä tulossa. Meitä tuo pohjoinen turistirysä ei houkuta.

E45-tie kulkee aika keskellä Ruotsia. Välillä on pitkiä pätkiä ilman kylän kylää, mutta välillä on ihan kivoja taajamia, kuten Sveg, Strömsund, Dorotea, Wilhelmina, Storuman, Arvidsjaur. Yhden yön vietimme Svegin leirintäalueella, 235 SEK ilman sähköä. Pesimme pyykkiä, hinta 75 SEK. Alue oli hiljattain remontoitu, ja saniteettitilat olivat erittäin hyvät ja siistit.

Älvrosin todella kauniin 1800-luvulla rakennetun uuden kirkon me kävimme ihastelemassa matkalla Strömsundiin. Ytterhogdalin levähdysalueella minä huomasin Ruotsin autojärjestön Motormännenin tunnuksilla olevan auton. Menin jututtamaan kuljettajaa, joka oli Stig-Björn Sundell. Hän oli juuri tullut paikalle tarkastamaan kyseisen levähdysalueen tason. Motormännenin vapaaehtoiset kesäpartiot (vägombud) ovat tarkastaneet levähdysalueiden palveluja ja siisteyttä Ruotsissa vuodesta 2001 lähtien. Motormännen tarkastaa joka vuosi miehittämättömiä levähdysalueita (siis alueita, joilla ei ole esim. huoltoasemaa), ja läänin parastasoisin levähdysalue saa M:n tunnuksilla olevan kyltin esimerkiksi WC-tilan ulkoseinään. Motormännenin testien tuloksena levähdysalueiden taso on selkeästi parantunut. Tässä olisi työsarkaa Suomessa, jossa levähdysalueet eivät juuri houkuttele pysähtymään ja WC:t on poistettu alueilta jo vuosia sitten!

SAM_0861

Sundellin autossa oli myös tunnus ”Roadroid”, joka herätti uteliaisuuttani. Kyseessä on mobiilisovellus, jossa vibraatiosensorin avulla mitataan ajon aikana tienpinnan kuntoa. Lisätietoa verkossa: http://www.roadroid.se/ . Västerås tidning –lehdessä 22.7.2017 julkaistun jutun mukaan Motormännen on tarkastanut innovatiivisella tekniikalla jo yli 73.000 km Ruotsin yleisestä tiestöstä. Roadroidin mittauksissa on paljastunut, että tiestön kunnolla on isoja eroja Etelä- ja Pohjois-Ruotsissa. Koko Ruotsin 20 kehnoimmasta tiestä 19 sijaitsee Dala-joen pohjoispuolella. Meidän ajamamme Eurooppatie, siis E45, on mittausten mukaan Ruotsin huonotasoisin E-luokan tie.

SAM_0860

Tapaamiseni Sundellin kanssa päätyi Motormännenin Motor-lehteen, johon Sundellia oli haastateltu hänen kesän aikana tekemistään tarkastusmatkoista. Sundell mainitsee haastattelussa kesän hauskimmaksi muistoksi ”tapaamisen suomalaisnaisen kanssa, joka tupsahti levähdysalueella saksalaisautosta juttusille.”

Strömsundissa tuumasin illalla, että nyt me olemme ajaneet lähes 1.400 km Ruotsissa emmekä me ole nähneet vielä yhtään ainutta Suomen rekisterissä olevaa yksityisajoneuvoa. Muutamia suomalaisia kuorma-autoja olimme nähneet. Päättelin siis, ettei suomalaisia kiinnosta matkailu näillä tienoilla. Vaan heti seuraavana päivänä ylitettyämme Lapin rajan alkoi suomalaisajoneuvoja, varsinkin matkailuautoja, näkyä. Maisemista ei mitenkään tullut mielikuvien Lappi mieleen, sillä metsät, puut ja kukat olivat pitkälti samoja kuin etelämmässäkin.

Huruuttelimme E45-tiellä kohti pohjoista reittiä Dorotea – Meselefors – Wilhelmina – Storuman – Sorsele – Arvidsjaur. Moskoselissä pistäydyimme rautateiden rakentajien muistoksi tehdyssä museossa (Rallarmuseet). Ruotsin tielaitoksen ylläpitämät levähdysalueet sen kun paranivat pohjoista kohti ajettaessa. Esimerkiksi Ljusselfors-kosken luona on alue, jolla on inva-WC,  raikkaan veden täyttö matkailuautoon sekä kemssan tyhjennysmahdollisuus. Kaikki maksutta matkailijoiden käytettävissä! Piitimenjoki (Pite älv) oli huikean leveä ja virtasi vuolaasti.

Ylitimme NAPAPIIRIN 9.7. klo 17:45. Ei koettu mitään Napapiirin kastetta ja todistuskin jäi saamatta, sillä sertifikaatteja myöntävä kahvila sulki juuri ovensa meidän neniemme edestä. Valokuva tuli sentään otettua isojen napapiiritaulujen juurelta. Jokkmokkissa kävimme ruokaostoille ja jatkoime Liggan voimalan patojärven rannalle yöpymään. Patojärven rannalla on suuri matkaparkki ja paikalla olikin jo suuri kansainvälinen joukko. Juttelimme illan mittaan ruotsalaisten, itävaltalaisten, tanskalaisten ja islantilaisten matkailuautoilijoiden kanssa.

Ennen Jällivaaraa (Gällivare) ajoime Porjus-vuoren laelle. Huikeat näköalat 524 metrin korkeudella. Jällivaarassa piti käydä savuporosiivuja ostamassa Karlgrenin lihakaupasta, jota niin kehuttiin matkailuesitteissä. Ostamme poroviipaleet olivatkin herkullisia, mutta jälkeen päin luin verkosta, että yritys on ollut jo useampana vuotena elintarvikevalvonnan mustilla listoilla, koska nautaeläimiä on pidetty nälässä.

Kiiruna oli jännittävä paikka, erittäin sotkuinen, jopa törkyinen, ja pihat hoitamattomia rikkaruohot rehottaen toisin kuin missään muualla Ruotsissa. Tämä voi johtua siitä, että kaupungin taloja – jopa isoa kirkkoa – ollaan siirtämässä pois paikoiltaan toisaalle, jotta talot eivät sortuisi kaikkialla kiemurtelevien kaivoskäytävien vuoksi. Sää oli sateinen, mutta aurinko ei laskenut lainkaan…

SAM_0916

Kiirunassa me kävimme täytättämässä toisen kaasupullomme. Siis täytättämässä ei vaihtamassa. Gas-specialisten täytti mukisematta meidän suomalaisen kaasupullomme propaanilla: hinta 35,- SEK/kg, yhteensä 385,- SEK.

Jürgen sanoi Kiirunassa, että koska me jo olemme näin pohjoisessa, niin pitää nuo kaikkien niin mahdottomasti kehumat Lofootit käydä katsomassa Norjassa. Tuumasta toimeen. Auton nokka kohti Narvikia. Matkalla voi kuitenkin tapahtua vaikka mitä, ainakin meille. Heti kohta Kiirunasta lähdettyämme poikkesimme Itäisen Rautasjoen (Östra Rautasälven) levähdysalueelle, koska siellä oli useita suomalaisia matkailuvaunuilijoita. Kaikilla oli mukanaan ongenvapoja ja virveleitä. Jututimme yhtä mikkeliläispariskuntaa. Kun kysyimme, onko tullut kalaa, vaimo totesi, että jo viikko on syöty,  kohta alkaisi makkara maistua… Mies tuosta heti hoksasi tarjota meille tuoreita sinä aamuna kalastettuja harjuksia ja mehän tartuimme tarjoukseen. Kiitos Mikkelin ystävälliselle pariskunnalle – kalaillallinen oli makoisa.

Maisemat paranivat ja muuttuivat jylhemmiksi. Abiskossa oli liikkeellä paljon patikoijia ja luonnon ihailijoita.  Abiskon kansallispuistosta alkaa maailman pisin merkitty vaellusreitti, 435 kilometriä pitkä Kungsleden, kuninkaanpolku. Luonnossa on kuohuvia koskia ja jäänkirkasta vettä, unikkoja, metsäkurjenpolvea, niittyleinikkejä. Puusto koostuu väkkyröistä koivuista, havupuita ei ole. Abiskossa oli myös karsea 20 km:n mittainen tietyömaa. Matkailuautolla sai taiteilla monttujen ja urien välistä. Paikoin oli vain yksi kaista per ajosuunta käytettävissä.

Talvi ja kesä kohtasivat pohjoisessa. Norjan rajaa lähestyttäessä lumilaikkuja oli jo ihan maantien tasallakin, ei vain vuorten rinteillä. Lämpöasteita oli 5, eli kesästä ei tietoakaan.

Norjaan tultiin 11.7. klo 20:10. Rajan lähelle oli rakennettu paljon uusia mökkejä, joista monelle johti vain kinttupolku maantieltä. Satoi koko yön, jonka vietimme Narvikissa. Aamusta saatiin sateiseen päivään piristystä, kun tapasimme norjalaisella levähdysalueella suomalaisia nuoria, jotka olivat yöpyneet alueelle rakentamassaan kodassa. Pienen yhteisen kitaransoittotuokion jälkeen matkamme jatkui taas paremmalla mielellä. Maasto oli samankaltaista kuin Ruotsissa ennen Kiirunaa, eli soita ja lyhytkasvuisia koivuja, mutta myös kuusia.

Kongsvikassa tapasimme huoltoasemalla kaksi sveitsiläistä motoristia, jotka olivat tulossa Nordkapista. Miehet naureskelivat, että Suomi oli ollut tosi kiva maa ja suomalaiset huippuystävällisiä. Ei huonoa mielikuvaa, vaikka kumpikin oli saanut 1.000 euron sakot ylinopeudesta Suomessa.

Lofooteille hurautettiin Sørdals-tunnelia pitkin (6,3 km). Onneksi tässä 8,5 metriä leveässä tunnelissa ei ollut paljon muita ajoneuvoja. Yöpaikka otettiin tällä kertaa Lofoottien pääkaupungin Svolvaerin matkaparkista, jossa hinta 150,- NOK/yö. Illalla kävimme satamassa katsomassa kuuluisalla Hurtigruttenin laivareitillä seilaavan Trollfjord-laivan lähtöä laiturista.

Lofooteilla oli kyllä hienot maisemat, mutta hurjan kapeat tiet sekä sateinen ja sumuinen sää. Aivan hirveästi matkailuautoja joka puolella. Suomalaisrekisterissä olevia ajoneuvoja vilisi nyt niin, että sanoin Lofooteilla ja Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Ruotsissa olevan enemmän suomalaisautoja kuin saksalaisautoja! Olimme vielä yhden yön Lofooteilla, Flakstadin uimarannan levähdysalueella, taasen monen muun matkailuauton kanssa. Atlantin vesi oli tosi kylmää, ehkä keskiarvotilastojen vertaista, eli 10-asteista. Yhtään uimaria ei näkynyt.

E10-tie Lofooteilla on paikoin ainakin saarten eteläosassa vain 5,8 tai jopa 4,2 metriä leveä. Silloilla on joissain paikoin vain yksi ajokaista käytettävissä. Tarkkana pitää siis olla. Näkymät ovat mielenkiintoiset, osin pelottavatkin jyrkkine vuorineen ja tosi kapeine teineen. Isoilla matkailuautoilla saa toden teolla taiteilla siellä ja ”mobiilikoteja” riittää tungokseksi asti. Meillä oli yhden kerran kevyt sivupeilien kosketus norjalaisen matkailuauton kanssa, mutta onneksi ei tullut mitään näkyvää vahinkoa.

Matkan päämäärä, eli Å i Lofoten saavutettiin 14.7. Moskenesin satamasta otettiin Torghattan-varustamon laiva Norjan mantereelle, Bodøhön. Kallis neljän tunnin laivamatka.

Jatkoimme matkaa kohti etelää, eli kotia kohti. Sireenit kukkivat ja sade hellitti. Saltnesissa me kävimme katsomassa Blodveimuseet, eli veritien museon. Verinen tie on toisen maailmansodan aikainen rautatie, jonka keskitysleirin sotavangit joutuivat rakentamaan.

Roganissa pysähdyimme ihailemaan ilmaista matkaparkkia, eli Norjan tielaitoksen levähdysaluetta, jolla oli raikkaan veden otto, kemssan tyhjennys ja yöpymismahdollisuus. Maksutta. Nordlandin kansallispuistokeskuksessa (http://www.nordlandsnaturen.no/ ) Røklandissa me pidimme taukoa ja kävimme syömässä maukkaat 235,- NOK arvoiset lounaat seisovasta pöydästä.  Pitkästä aikaa oli aurinkoista ja matkustaminen alkoi taas maistua.

Ruotsia kohti lähdettiin ajamaan tietä 77, joka olikin tosi hieno maisematie jylhine kanjoneineen. Ruotsin puolella tie jatkui numerolla 95. Tien korkein kohta oli 740 metrissä ja tie kulki pitkän matkaa yli 600 metrin korkeudella. Tiellä ei ollut paljoa liikennettä, eikä tietyömaita, joten se oli ainakin tällä kertaa paljon parempi reitti kuin Kiiruna-Narvik-reitti. Matkan ensimmäinen hirvi maantiellä nähtiin illalla klo 20:00.

Ruotsissa palattiin omille jäljillemme, kun saavuimme Arjeplogin kautta Arvidsjauriin. Käytiin kauniissa kirkossa ennen kuin jatkettiin matkaa kohti Linbanaa. Olin lukenut saksalaisesta sanomalehdestä, että ”Linbanalla voi leijua järvien ja metsien yli Mensträskin ja Örträskin välillä”. Kertomus houkutti, joten Norsjöhön. Kyseessä on alunperin malmin kuljetukseen rakennettu yli 100 km mittainen kaapelirata. Matkailijat ovat 28 vuoden ajan päässeet ”leijumaan” 13 km:n matkan puitten latvojen tasalla tosiaan järvien yli, mutta valitettavasti vuonna 2017 ei enää leijuttu, koska yrittäjät ovat ikääntyneet ja kaapelirataa pitäisi huoltaa.

Takaisin Saksaan päin me ajoimme Ruotsin itärannikkoa siis E4-tietä pitkin. Uumaja – Örnsklödsvik – Högakusten – Sundsvall – Gävle. Sundsvallissa oltiin yötä hienolla paikalla korkealla mäellä, jolla on näkötorni. Eikös Jürgen kiivennyt haitarin kanssa näkötornin huipulle ja soitti Metsäkukkia ja Uralin pihlajaa!! Gävlessä me käytiin vuonna 2014 Bingsjössä tapaamiemme Håkanin ja Maijan luona kylässsä. He ovat ruotsalais-suomalaispariskunta. Maija on kotoisin Juvalta, hän on tosi kova ”tyttö” puhumaan ja nauramaan. Heidän kanssaan me vietettiin lystikäs ilta, kun minä lauloin yhdestä suomalaisesta laulukirjasta melkein kaikki laulut.

Västeråsin nurkilla Anundshögin eli Badelundan laivalatomuksen (skeppssättning) pysäköintialueella meillä oli treffit tukholmalaisystävämme Beatricen kanssa. Laivalatomus on yleisnimitys kiviasetelmille, jotka muodostavat maastoon palkomaisen tai laivamaisen kuvion. Niiden uskotaan olevan hautoja, jonne esimerkiksi laivan päällikkö tai ryhmän johtaja haudattiin. Beatrice tuli meitä tapaamaan varta vasten, olihan meillä hänelle josjonkinlaisia tuomisia. Beatricehan oli meillä täällä sekä pääsiäisenä että juhannuksena ja molemmilla kerroilla lentäen vain käsimatkavaroilla. Hän osteli täällä sitä sun tätä, mm. kemikaliotuotteita, joten ei voinut niitä viedä lentäen mukanaan. Mutta onneksi on hyvät kuriirit ja matkailuautoonhan mahtuu..!

Sää muuttui kuumemmaksi, hellettäkin saatiin loppumatkasta. Jürgen teki vieltä visiitin automuseoon Vättern-järven rannalla olevassa Motalassa. Häntä kun nuo ajopelit niin kiehtovat. Grännassa käytiin uteliasuuttamme, koska siellä emme olleet aiemmin poikenneet. Olihan hirmuinen turistirysä! Kaupunki on pieni, kadut kapeita ja täynnä autoja, moottoripyöriä, jalankulkijoita ja lastenvaunuja, huh. Polkagrisar-karamellien tekoa voi seurata lasiseinien takaa useammassa ”karamellileipomossa”.

Ennen Jönköpingiä oli tien laidassa mielenkiintoinen liikenneopaste. Opasteen mukaan Jönköpingin läpi johtavalla E4-tiellä testataan tiemaksuja (vägtullar). Testien takana on itävaltalainen tiemaksualan yritys Kapsch. Internetin mukaan Kapsch pystyy soveltamaan 3D-tekniikkaa tiemaksujen perimiseen: https://www.cadcraft.com/sv/uppdragsgivare/kapsch/ . Jäämme seuraamaan, josko kohta Jönköpingissäkiin peritään maksuja teillä? Göteborgin ruuhkamaksu meille tuli postitse noin kuukauden kuluttua siitä, kun olimme siellä ajaneet. Samoin matkan jälkeen tupsahtivat postista Motalan ja Sundsvallin siltojen infrastruktuurimaksutkin. Tiemaksut ovat erittäin ajankohtainen asia EU:ssa, onhan komissio antanut keväällä 2017 ohjelman, jonka tarkoituksena olisi saada aikaan koko EU:ssa yhteentoimiva järjestelmä. Kuljettaja tulisi toimeen yhdellä sopimuksella ja yhdellä ajoneuvolaitteella koko EU:ssa. Sekä Suomessa että Ruotsissa on meneillään selvityksiä satelliittipaikannukseen perustuvista kilometriperusteisista tiemaksuista.

Laivamatka Saksaan taitettiin Malmöstä Travemündeen Finnlinesiin laivalla, hinta päivälähdöllä 151 euroa ilman aterioita mutta hytillä. Finnlinesin laivassa alkaa ajan hammas näkyä, mutta sauna oli tunnelmallinen ja hyvä.

Olihan komia kierros ja olen tosi tyytyväinen, että tuli tehtyä. Yllätys oli, että Ruotsin Lapissa oli niin vehreää, jopa puitakin – vaikkakin vain koivuja. Mutta ne eivät ollut niin kitukasvuisia kuin esimerkiksi Saariselällä Suomessa. Joten saa mennä tosi pohjoiseen ennen kuin kasvillisuus ”häviää”.

Ajoa Ruotsissa ja Norjassa tuli yhteensä 5168 km. Ruotsin kruunu oli nyt euron haltijoille hiukka edullisempi kuin muutama vuosi takaperin. Täten myös polttoaineen hinta pysyi kohtuuden rajoissa. Eikä polttoaineissa ollut mitään ”Lapin lisiä”.

LOPPUTULEMA:

Miksi mennä merta edemmäs kalaan? Ruotsi on ihana matkailumaa eikä hienoja maisemia tai rauhallisia järviä varten tarvitse matkustaa Lappiin saakka. Minun suosikkimaakuntiani ovat Värmlanti, Taalainmaa, Itä-Götanmaa ja Dalsland. Hieman pohjoisempana voisi käydä vielä Sundsvallin ja Östersundin välisellä alueella, eli ajella teitä 86 ja 87, koska matkailuesitteiden mukaan teiden varrella oleva Indalsälvenin jokilaakso vaihtelevine maisemineen olisi hieno elämys. Jostain luin, että Gesunden on yksi Ruotsin kauneimmista järvistä!(?).

Norjan Lofooteilla minua jopa pelotti kapeiden teiden ja siltojen vuoksi, eli en lähtisi sinne toista kertaa matkailuautolla. Moottoripyörällä voisi lähteä…. mutta silloin sää saisi olla sateettomampi ja lämpimämpi. Maailmanympärimatkaajaa tyyliin Päivi ja Pekka Heiskanen (www.epeliontheroad.com/ ) minusta ei tule missään nimessä.

FAKTOJA:

  • Laivareitti Saksa-Ruotsi, Kiel – Göteborg (Stena Line) 27.-28.6.2017. Hinta 247,- euroa sisältäen alle 7 m matkailuauton, 2 aikuista, sisähytin ja aamiaiset. Edullinen n. 14 tunnin vakaa ja keinumaton merimatka yön yli. Ainut miinus: matkailuautolle ei saa sähköä matkan ajaksi, joten jääkaapissa olevat elintarvikkeet voivat lämmetä. Silti suositeltava vaihtoehto Ruotsi-Saksa-välille eikä tarvitse ajaa yhtään Tanskassa.
  • Laivareitti Lofooteilta manner-Norjaan, Moskenes – BodØ (Torghattan Nord) 14.7.2017. Hinta n. 230,- euroa (alle 7 m matkailuauto, 2 aikuista). Erittäin kallis 4 tunnin merimatka vanhassa melko pienessä laivassa.
  • Laivareitti Ruotsi-Saksa, Malmö-Travemünde (Finnlines) 28.7.2017. Hinta 151,- euroa (alle 7 m matkailuauto, 2 aikuista ja sisähytti) Autoliiton alennuksella Autoliiton kautta varattuna. Kohtuuhintainen matka, mutta laivassa alkaa jo ikä näkyä. Sauna oli kuitenkin hyvä ja erityispisteitä varustamo saa siitä, että sähköä suorastaan TARJOTTIIN matkailuautoille.
  • Lauttamaksut yhteensä 659,67 €
  • Leirintä-/matkaparkkimaksut ja pysäköintimaksut (sisältäen Göteborgin 61,- euron pysäköintisakon): 210,41 €
  • Polttoainekulut (diesel): 602,00 €
  • Tie-, silta- ja tunnelimaksut (Göteborgin ruuhkamaksua 4,51 €, Motalan ja Sundsvallin siltamaksut 1,48 euroa, Norjan maksuja ei ole vielä saatu): 5,99 €
  • Ajokilometrejä yhteensä Ruotsissa ja Norjassa: 5168 km (Ruotsissa 4638 km ja Norjassa 530 km)
  • Matkalla oloaika: 31 vrk
  • Kaikki (sisältäen edellä mainitut) kulut ruokailuineen ja muine hankintoineen kahdelta henkilöltä: 81,- €/vuorokausi eli 40,50 €/vrk/hlö

HYÖDYLLISTÄ KARAVAANAREILLE:

Reissaajat: Eila ja Jürgen

Matkailuautolla Sudeettien vuorilla sekä Puolan ytimessä Suur-Puolassa sukujuuria etsimässä

29.8.-8.9.2013

Puolan valtion synnyinsijoilla

Puolan valtion synnyinsijoilla

Miksi Sleesiaan ja Keski-Puolaan?

Usein Puolassa käyneenä halusin tällä kertaa Lounais- ja Keski-Puolaan, joihin en ollut aiemmin tutustunut. Lounaisosassa sijaitsevalla Sleesialla on Puolan jakojen vuoksi erikoinen historiansa, joka on paljolti saksalaisuuden värittämää. Maan keskiosa eli Suur-Puola puolestaan on Puolan ydintä, eli aluetta, jolla Puolan valtio on 900-luvulla syntynyt.  Toinen matkakohteen valintaan vaikuttanut motiivi oli se, että mieheni äiti on syntynyt nykyisessä Rojewon (saksalaisaikaan nimi oli Roneck) kylässä, lähellä Inowroclawin kaupunkia. Ajattelimme käydä kylässä katselemassa paikkoja ja päätimme yrittää myös saada tietoja mieheni sukulaisista vanhoista kirkonkirjoista.

Niinpä ajoimme Hampurista A24-moottoritietä pitkin ensin kohti Berliiniä, josta Spreewaldin kautta Görlitziin. A24-tiellä on kartoissa reittimerkintä ”Ruotsalaistie” sekä ”Yhdistyneen Saksan elämystie”. Viittaus ruotsalaisiin kertoo Ruotsi-Suomen sotaretkistä tällä seudulla 1600-luvulla. Saksan itä- ja länsiosat yhdistyivät vuonna 1990.

Görlitzissä pääsee entisen ”rautaesiripun” rajan tuntumaan, sillä toisen maailmansodan jälkeinen Puolan rajalinja kulkee Neisse-jokea pitkin. Tämä tarkoittaa sitä, että Görlitzin kaupungista tuli sodan loputtua kahtia jaettu rajakaupunki. Toisella puolella jokea on saksalainen Görlitz ja toisella puolella puolalainen  Zgorzelec. Kun Puola vuonna 2004 tuli EU:n jäsenmaaksi, avattiin  Neisse-joen ylittävä jalankulkusilta.  Görlitzin kaupunki on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, sillä vanhassa kaupungissa on lukuisia myöhäisgotiikan, renessanssin ja barokkityylin rakennuksia.

Itäisestä Saksan kulmasta siirryimme Puolan puolelle Radomiezycen kautta ja huomasimme pian olevamme Tšekin puolella, niin lähekkäin ovat noilla seuduilla Saksan, Puolan ja Tšekin valtioiden rajat. Rajoja ei tietenkään käytännössä juuri enää huomaa, kun kaikki kolme maata ovat mukana Schengenin sopimuksessa eikä rajoilla ole minkäänlaisia rajatarkastuksia.

Tiestön kunto ja liikenteen sujuminen

Tiestön laatu rajaseudulla oli vaihtelevaa, kuten muuallakin Puolassa matkamme aikana. Tienpinta Puolassa saattoi olla oikein hyvää hetken aikaa ja sitten taas ykskaks ihan monttuista tai uraista. Ainoastaan moottoritie A4 oli kauttaaltaan tosi hyvätasoista, samoin tiet 92 ja 24 Poznanista Saksan suuntaan olivat myös lähestulkoon tasaisia. Tämän kokemuksen perusteella peruutan aiemmat suositukseni, eli vanhat vinkkini siitä, että Puolassa kannattaa ajella karttoihin keltaisella värillä merkittyjä teitä. Tällä reissulla „keltaiset” tiet olivat selvästi huonokuntoisempia kuin karttaani punaisella merkityt tiet.

Päätimme ehdoin tahdoin kokeilla maksullista moottoritietä, jotta tulisi testatuksi, „saako rahoille vastiketta” ja miten paljon ajohuvi maksaa. Ajoimme A4-tietä Wroclawista Brzegiin, eli noin 45 kilometriä. Lysti maksoi 4,10 zlotya, eli yhden euron verran. Moottoritie oli tosi hyvä, pinta ihan uusi, liikenne sujui melko maltillisesti ja liikenneasemilla oli isot pysäköintialueet.  Puolassa on viimeisen 10 vuoden aikana rakennettu paljon uusia moottoritieosuuksia. Vuonna 2003 Puolassa oli suunnilleen saman verran moottoriteitä kuin Suomessa nykyään, mutta vuoden 2012 lopussa Puolan moottoritieverkoston pituus oli 1400 km.

Puolalla on kunnianhimoinen tavoite rakentaa lisää moottoriteitä. Hiekkaa rattaisiin tuli kesällä 2013 EU:n suunnalta, kun kuusi EU-maata teki valituksen Puolan hallitukselle siitä, ettei Puolan tiehallinto ole maksanut miljardiluokan rakennuspalkkioita tieurakoitsijoille.

Puolassa on paljon teitä, joilla on painorajoitus. Rajoitus voi olla 3,5 tai 7,5 tonnia, 12  tai 15 tonnia, joskus maaseudun kylissä jopa vain 2 tonnia. Rajoituksen liikennemerkkinä on ajokiellon merkki, jossa on ympyrän sisään merkitty kyseisellä tiellä käytössä oleva painoraja.  Yhden kerran matkamme aikana näimme poliisin mittaamassa rekkojen painoja.

Puolan liikenneopasteissa käytetään rajoituksen tai varoituksen päättymismerkkiä, eli varsinaisen liikennemerkin lisäkilpeä, jossa on sana „Koniec” (suomeksi „loppuu tai päättyy”). Tämä on hyvä käytäntö, jota ei esimerkiksi Saksassa tunneta. Siksi Saksassa on toisinaan vaikea tietää, milloin esimerkiksi moottoritiellä oleva nopeusrajoitus päättyy.

Rekkaliikennettä ei ollut niin paljon kuin vuosi sitten syyskuussa Koillis-Puolassa, eivätkä rekat olleet ihan niin päällekäyviä kuin viime syyskuun matkallamme. Silloin tuntui välillä siltä, että takaa tuleva kiireinen kuormuri kilkkaa meidät kuhnustelijat ojaan. Olin luullut, että teollisuusseudulle Katowiceen päin olisi menossa tuhottomasti rekkoja A4-tiellä, ja olihan tiellä toki tonnistoa, mutta ei niin paljon kuin esimerkiksi Münchenin ja Stuttgartin välillä – tai viime vuonna Koillis-Puolassa.

Liikenneturvallisuus Puolassa on edelleen huolestuttavalla tasolla, eli maassa kuolee miljoonaa asukasta kohti tieliikenteessä vuosittain lähes kaksinkertainen määrä ihmisiä (93) verrattuna EU:n keskiarvoon 55. Tällä matkallamme näin vain kaksi kertaa „musta piste” –liikennemerkin (Czarny punkt), eli erityisen vaarallisesta tieosuudesta varoittavan merkin. Merkissä on keltaisella pohjalla iso risti ja merkin vasemmassa alakulmassa on kyseisellä tieosuudelle kuolleiden määrä  ja oikeassa alanurkassa on loukkaantuneiden määrä kolmena merkin pystyttämistä edeltävänä vuotena.

Huoltoasemia on tiheämmin kuin Suomessa tai Saksassa. Syyskuussa 2013 sekä 95-oktaanisen bensiini että dieselin hinnat olivat noin 1,40 euron luokkaa litralta.

Karpaasien kotikonnuilla

Sudeettien vuoristossa suuntasimme ensimmäiseksi talviurheilukeskus Szklarska Porebaan, jossa on Sudeettien vuorten korkein vesiputous (Wodospad Kamieńczyka) ja yli 1.300 metrin korkuinen vuori Szrenica. Jopa olikin vilkas turistirysä: värikkäitä kojuja ja pikkukauppoja joka puolella.  Nautimme pikkuruisessa konditoriassa kahvit ja makoiset leivokset 21 zlotyn sopuhintaan ja jatkoimme matkaa alueen toiseen talviurheilumekkaan, Karpacziin. Pakkohan sinne oli päästä, jo ihan sen vuoksi, että legendaariset dopingkäryn sävyttämät hiihtokarpaasit ovat takuulla treenanneet tuolla ja vohkineet sitten itselleen vielä karpaasi-nimityksenkin Puolasta. Karpaczissa voikin mainiosti treenata korkean paikan leirillä, tai harjoittaa vuorikiipeilyä,  sillä siellä sijaitsee 1.600 metriä korkea Sniezka-vuori. Me yövyimme ympäri vuorokauden vartioidulla pysäköintipaikalla. Parkkimaksu 35 zlotya, jolla taksalla automme sekä omaisuutemme säilyivät koskemattomina.

Karpacz oli hauska turismimekka! Laita mielessäsi Leville väriä ja välkettä mm neonvaloin välkkyvien muovipalmujen muodossa sekä katujen varsille kymmeniä tyrkyllä olevia krääsäkauppiaita, niin jo siintää silmissäsi tuo Sudeettien talviurheilukeskus.

Puolassa riittää hulppeita kirkkoja

Karpaczissa on erikoinen kirkko, jonka halusin nähdä. Preussin kuningas Friedrich Wilhelm IV osti Norjasta, köyhtyneeltä Vangin kunnalta, vuonna 1841 keskiaikaisen sauvakirkon ja antoi pystyttää sen Karpacziin. Kirkko on rakennettu männystä käyttämättä yhtäkään naulaa ja kirkon sisällä on erikoisia puukaiverruksia. Katossa olevat lohikäärmeet muistuttavat viikinkien laivojen koristelua.

Swidnican (ennen saksaksi Schweidnitz) puukirkko houkutteli seuraavaksi, mutta ehdimme sinne valitettavasti vasta kirkon sulkemisen jälkeen.  Rauhankirkko on Unescon maailmanperintöluettelossa, koska se on Euroopan suurin ristikkorakennuskirkko. Kirkko on rakennettu vuoden 1648 Westfaleniin rauhan jälkeen – siis sen jälkeen kun Ruotsi-Suomi oli kalistellut miekkojaan noilla tantereilla. Tuohon aikaan annettiin tiukat ehdot, joiden mukaan luterilaisen kirkon sai rakentaa vain puusta, savesta ja oljista. Siihen nähden on uskomatonta, miten pröystäilevä kirkko on sisältä. Barokin koko loistokas prameus monine yksityiskohtineen on hämmästyttävää.  Verkossa kuvia ja lisätietoa: http://kosciolpokoju.pl/

Toinen vastaavanlainen luterilainen vieläkin suurempi ja hulppeampi puukirkko löytyy Jaworista. Jaworin kirkko on myös rakennettu 1600-luvulla ja sinne mahtuu jopa 6.000 sanankuulijaa. Lisätietoa: http://www.jawor.pl/eng/tresci-2.html. Koska emme käyneet tällä matkalla Jaworissa, on kirkko mainio kohde seuraavalle reisulle.

Puolassa riittää komeita kirkkoja. Seuraavaksi ajoimme Wroclawiin (entiseen Breslauhun), jossa on ihan mieletön kirkkotiheys. Inyourpocket listaa 17 kirkkoa, joihin kannattaa tutustua. Wroclaw on nykyään Puolan neljänneksi suurin kaupunki ja Breslau oli ennen toisen maailmansodan alkua Saksan suurin Berliinin itäpuolella sijaitseva kaupunki. Katolinen uskonto on nykyisin Puolan valtauskonto, eli yli 98 % puolalaisista on katolilaisia. Ennen toista maailmansotaa katolilaisia oli 75 % väestöstä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi prostestantteja ja juutalaisia ei nykyään ole juuri lainkaan. Monet Puolaa käsittelevät opaskirjat kertovat puolalaisten ongelmallisesta suhteesta vähemmistöuskontojen edustajiin.

Uskonnosta voisin vielä mainita kerran Veikka Gustafssonin luennolla oppimani ajatuksen. Hän on autoillut paljon Venäjällä ja runsaiden kokemustensa perusteella hän rohkeni väittää, että uskonnolla on vaikutusta ihmisen ajotyyliin. Hänen mielestään ortodoksisessa uskonnossa on niin vahva luottamus johdatuksen voimaan ja suojelukseen, että vaikka paahtaisi liikenteessä tuhatta ja sataa, ovat enkelit mukana matkaa turvaamassa. Ja sitten, jos jotain sattuu, on se ollut korkeimman tahto. Minusta katolisissa maissa, joissa on melko suruton ajotyyli – eli Puolassa tai Italiassa – taitaa ajattelumalli olla suunnilleen sama.

Me kävimme Wroclawin yliopiston kirkossa, jossa on mielettömän upeasti koristeltu barokkinen sisustus. Yliopiston museon Aula Leopoldina on maallikkorakennusten sarjassa vähintään yhtä loistokas barokkisali.

Panoraamamaalaus Wroclawissa ja pikavisiitti Kuopion ystävyyskaupunkiin Opoleen

Wroclawin leirintäalueen vastaanottovirkailija oli tosi ystävällinen ja hän antoi parhaat käyntivinkit kotikaupungistaan. Niinpä kävimme myös Raclawicen Panoraamassa, joka on tärkeä historiallinen kohde puolalaisille. Panoraamana on nähtävillä pyöreään rakennuksen seinille maalattu täyden ympyrän muotoinen  legendaarinen taistelu, joka käytiin 5.4.1794 puolalaisten ja venäläisten välillä. Maalaus on juhlallinen ja vaikuttava, jo kokonsa puolesta: korkeutta on 5 metriä ja pituutta 120 metriä. Puolalaiset voittivat taistelun, mikä edelleen koetaan kansan itsetuntoa kohottavana voittona. Puola jaettiin 1700-luvulla kolme kertaa ja maan rajoja on siirrelty senkin jälkeen usean kerran.

Käväisimme Opolessa, koska kaupungista oli kiinnostavia kuvia minun Puola-matkailukartassani. Kaupunki oli hienoinen pettymys, se oli jotenkin nukahtaneen oloinen eikä kuuluisa ja paljon kuvattu raatihuonekaan pelastanut nuhjuista tunnelmaa. Raatihuoneen nurkalla oli sentään kiva opastepylväs, jossa oli välimatkat ystävyyskaupunkeihin. Kuopio on Opolen ystävyyskaupunki ja Kuopion kaupungin tiedotuksen mukaan yhteistyötä viritellään tieteen ja yrityselämänkin aloilla. Kävin Opolen matkailuneuvonnassa ja siellä virkailija valitteli alueen talouden tiukkuutta sekä puolalaisten panostusta Wroclawiin, Opolen jäädessä ilman apurahoja. Lisäksi hän kertoi, että kaupungin saksalaisvähemmistön ja puolalaisten välillä on jatkuvaa kahnausta. Puolassa on toisen maailmansodan jäljiltä vain todella vähän saksalaisperäistä väestöä, mutta Opolen seudulla heitä on ja tämä näkyy mm siitä, että joidenkin kylien nimet on merkitty opasteissa sekä puolaksi että saksaksi. Erikoisuutena on, että natsikauden aikana padotun Turawa-tekojärven etelärannalla on saksaksi Hitlersee-niminen kylä. Kylän puolankielinen nimi on Sczedrzik. Turawa-järvi on suosittua lomailualuetta ja järven rannoilla on useita leirintäalueita ja lomakyliä. Mekin yövyimme yhdellä leirintäalueella, joka oli matkamme halvin ja kehnoin alue. Suihkussa oli saatavilla vain kylmää vettä eikä halvalla 26 zlotyn hinnalla saanut muuta kuin rauhallisen yöpymispaikan uljaiden mäntyjen alla.

Opolen ja Turawa-järven jälkeen otimme suunnan kohti pohjoista, eli kohti mieheni äidin kotikylää Rajewoa. Ajelimme osan matkaa Warta-jokea myötäillen. Joen vesi oli melko sameaa eikä houkutellut uimaan. Uniejow oli hämmästyttävä kaupunki ja melko vauraan tuntuinen. Uniejowissa on sekä tosi moderni viihdekylpylä että terveyskylpylä  ja lisäksi mahtipontinen upouusi EU-varoin rakennettu suuri tori hienoine puisine torikojuineen.

Terijokelaistyylisiä pitsihuviloita Chiechocinekissa

Ennen Rajewoa ajattelimme poiketa Chiechocinekissa, jossa minä kävin ensimmäisen kerran vuonna 2005 Hubert Rudzinskyn opastamana. Kaupunki on kuuluisa suolaparantoloistaan ja kolmesta puusta rakennetusta ”suolatornistaan”. Suolatornien yhteispituus on noin kaksi kilometriä. Puiden oksista rakennettujen haihdutustornien toimintaperiaate on se, että parantava suolavesi tippuu alas oksia pitkin ja esimerkiksi keuhkosairauksista kärsivä ihminen kävelee suolatornin vierellä hengittäen parantavaa ilmaa. Kuvia internetissä: http://www.ciechocinek.pl/172,l1.html . Lisäksi kaupungin monista rakennuksista tulee mieleen Jurmala tai Terijoki, eli rakennusarkkitehtuuri on 1800-luvun pitsikoristeltua huvilatyyliä. Erittäin suositeltava käyntikohde. Sitä paitsi kaupungissa on tuliterä leirintäalue, jossa  WC ja suihkut ovat kuin käyttämättömiä ja keittiö sekä iso oleskelutila odottavat matkailijoita.  Tosin matkailuautojen – tai vaunujen yöpymispaikat ovat aika ahtaasti rakennetut, eli ison matkailuauton tai matkailuvaunuyhdistelmän kanssa joutuu hieman taiteilemaan ennen kuin ajopelin saa parkkiin.

Sukututkimuksen kimppuun Rajewossa

Toinen motiivimme Puolan matkalle oli se, että Jürgenin äiti on kotoisin sieltä – tosin  entisiltä saksalaisalueilta. Hän oli syntynyt vuonna 1904 nykyisen Rojewon (entinen saksalaisnimi Roneck) kylässä lähellä Inowroclawia, joka puolestaan on melko lähellä Torunin komeaa vanhaa kaupunkia. Jürgen ei tiennyt ennen tätä reissua edes isovanhempiensa nimiä, mutta sai ne selville ennen matkaa elossa olevalta 87-vuotiaalta serkultaan. Me painelimme siis tällaisin vähin tiedonrippein Rojewon kirkkoon, jossa yritimme selvittää asiaamme – vain puolaa taitavan – katolisen papin kanssa. Onneksi olimme jo kadulta saaneet napattua yhden englantia osaavan naisen tulkiksemme. Pappi kertoi, ettei vuoden 1945 jälkeisiä protestanttien kirkonkirjoja ole säilytetty, vaan saksalaiset veivät ne joko mukanaan sodan päätyttyä tai sitten kirjat on toimitettu johonkin keskusarkistoon, kenties Inowroclawiin, kenties Bydgodcziin, tai jopa Berliiniin…. Eli ei ole sukuselvityksen tekeminen ihan helppoa…. Saimme kuitenkin esimerkiksi Bydgodczin arkiston osoitteen, jonne voimme tehdä kirjallisen selvityspyynnön sukulaisista.

Tiedustelimme myös, missä mahtaisi olla hautausmaa, jolla Jürgenin sukulaisia saattaisi olla.  Pappi antoi meille pitkän emminnän jälkeen koordinaatit Rojewon metsän reunaan, josta löysimmekin tosi ränsistyneen ja häväistyn vanhan hautuumaan.  Paikka veti mietteliääksi. Ei ole toisuskovaisilla helppoa missään! Valtaapitävät, siis sodan jälkeen kommunistit ja katolilaiset, olivat hävittäneet vanhan vihollisen Saksan kansalaisten haudat. Hautojen läpi kasvoi isoja puita ja hautuumalle oli viskelty olut- ja viinapulloja sekä muuta roskaa.

Ikävähkön kokemuksen jälkeen ajoimme vain nelisenkymmentä kilometriä, Zninin leirintäalueelle. Alue oli vanhan vallan aikainen, mutta kaikki toimi, sähköliitännät olivat jopa uudenmallisia. Yöpyminen maksoi 70 zlotya, mitä pidimme kalliina verrattuna paikan tasoon. Paikalla olleet pari muutakin saksalaismatkailuautoilijaa olivat samaa mieltä. Illalla istuimme melko hiljaisina kämppärillä ja lauloimme pari virttä Jürgenin mummon ja vaarin muistoksi – vaikka emme heidän hautojaan löytäneetkään.

Puolan kansakunnan ytimeen

Paluumatkalla kohti Saksaa poikkesimme ensin maan vanhassa pääkaungissa Gnieznossa, joka on eräs Puolan katolilaisuuden keskuksista. Historiaa henkivällä kävelykadulla nautimme herkulliset leivonnaiset ja kahvit. Pohdimme siinä leppoisan iltapäivän hetkenä paikallisen väen hyöriessä ympärillä, miten puolalaisilla on ylipäänsä varaa ostaa maansa tuotteita ja palveluita, sillä Puolan keskimääräinen vuotuinen bruttopalkka vuonna 2010 oli vain 9.400 euroa. Suomalaisen vastaava keskiansio oli 39.900 ja saksalaisen 41.700 euroa. Ilmiselvästi maassa on osin sorruttu yltiöoptimismiin, sillä näimme ihan joka puolella paljon uusia omakotitaloja, joiden rakentaminen oli aloitettu, mutta joita ei koskaan oltu saatu valmiiksi.

Gnieznon jälkeen ennen Poznania on vielä yksi mielenkiintoinen Puolan alkuhistorian avainkohde: Lednickin saari Lednica-järvellä. Järven itärannalla on etnografinen museo, siis ulkoilmamuseo, johon on koottu puolalaistaloja eri vuosisadoilta.  Lednickin saari on saanut uinua asumattomana viimeiset 600 vuotta, joten on jopa vaikea uskoa, että saari on joskus ollut yhtä tärkeä valtaapitävien paikka kuin Poznan tai Gniezno. Puolan ensimmäinen kuningas Boleslaw lisänimeltään Urhoollinen syntyi saarella vuonna 966 tai 967. Historian havinaa ihmetellessä me kävimme uimassa Lednican tosi kirkkaassa vedessä. Ihastuimme järveen niin, että jäimme yöksi sen rannalle.  Tämä oli toinen ns puskaparkki Puolassa eikä kummassakaan tuntunut millään lailla vaaralliselta.

Puolan kansakunnan identiteetin ytimeen, Poznanin kaupunkiin, osuimme lauantaina ja tuntui siltä, että koko paikallinen nuori väki haluaa solmia avioliiton juuri tuona päivänä, niin monta hääparia me näimme. Pyhän Stanislauksen kirkossa olivat vihkiseremoniat jo onneksi ohi, joten pääsimme ällistelemään ihan uskomatonta barokkiloistoa. Tuntui, että kultahippusia suorastaan tipahtelee katosta tai seiniltä. Koristeissa ei ole säästelty. Rough Guide –oppaan mukaan juuri tämä kirkko kannattaa käydä katsomassa Poznanissa.

Jotta tulisi katsottua muutakin kuin kirkkoja, kävimme Poznanin Citadele-puistossa, joka on entinen linnoitusalue.  Citadelen alueella on sotilaiden hautausmaita, joista liittoutuneiden haudat olivat viimeisen päälle hoidettuja, kun taas puolalaisten ja neuvostoliittolaisten haudat tuntuivat unohdetuilta. Hautausmaat saivat meidät miettimään ihmiskunnan sotaisuutta.

Puola-kuume ei laannu

Monta elämystä rikkaampina, mutta sukututkimuksen suhteen tuskin lähtökuopista päässeinä otimme suunnan takaisin kohti Saksaa, jonne saavuimmekin saman päivän iltana. Yövyimme Seelow-nimisessä kaupungissa, jossa oli – yllätys, yllätys – neuvostoliittolaisille  sotilaille omistettu muistomerkki. Viime vaikutelmina tältä matkaltamme jäivät mieleen lukuisten sotien uhrit sekä valtioiden rajojen siirrot aina kulloistenkin valtaapitävien käskyjen mukaan.

Mutta vielä jäi Puola-nälkää hampaan koloon. Voisin vielä käydä mm seuraavissa kaupungeissa: Kazimierz Dolny, Chelm (ainutlaatuiset maanalaiset kalkkikivikäytävät), Zamosc (”Pohjolan Padova”),  Klodzkom, Lodz, Plock, Przemysl, Stary Sacz, Szcecin, Zakopane jne. Lisäksi Itämeren rannikko on kuulemma Puolassa tosi hieno ja jo muutamaan kertaan nähty Masurian järvialue viehättää sekin. Jo nähdyt Lublin ja Sandomierz kelpaisivat nekin.

Yöpymispaikoistamme

Kuusi yötä vietimme leirintäalueilla, kaksi yötä matkaparkeissa (= Stellplatz), kaksi yötä ”puskaparkeissa” luonnonhelmassa ja yksi yö vierähti virallisella ympäri vuorokauden vartioidulla pysäköintipaikalla. Missään ei tuntunut vaaralliselta eikä meiltä hävinnyt mitään. Puolalaisten kielitaito on aika puutteellista, jonkin verran taittuu englanti, mutta saksan taitajia alkaa olla yhtä vähän kuin Suomessakin.

Wroclawin olympiastadionin – niin, ihan totta, Wroclaw kuului Berliinin vuoden 1936 olympialaisten suorituspaikkoihin – leirintäalueella vuorokausihinta oli kahdelle henkilölle ja matkailuautolle sähköineen 68 zlotya/vuorokausi (noin 16 euroa). Saniteettirakennus saattaa olla peräisin vuodelta 1936, mutta vanhasta kuosista huolimatta kuumaa vettä ja vedenpainetta oli riittävästi ja naisten puoli oli siisti. Miesten puolella miinukseksi on laitettava se, että kemssavessojen tyhjennys on tavallisten vessojen yhteydessä. Poznanin Camping Malta oli hieman kalliimpi, 80 zlotya/yö, mutta saniteettitilat olivat hieman tuoreempaa kaliiberia. Molemmilla leirintäalueilla autopaikat olivat hyvin hoidetulla nurmikolla.  Hyvä puoli molemmilla alueilla oli se, että lähistöllä oli raitiotievaunupysäkki, eli liikennöinti kaupunkien keskustaan sujui helposti.

ADAC Campingführer –leirintäalueoppaassa on koko Puolassa 78 leirintäaluetta, joista suurin osa sijaitsee Itämeren rannikolla, Masurian järvialueella tai Tatra-vuoristossa. ADAC Stellplatzführer –oppaassa on 31 matkaparkkia. Tien 92/24 varrella Poznanista Saksaan päin on paljon majataloja, hotelleja, huoltoasemia ja TIR-alueita.

Yhteenvetoa:

Matkan ajankohta: 29.8.-8.9.2013
Koko matkan ajokilometrit:
2.225 km, joista 618 km Puolassa ja 607 km Saksassa.
Ajoreitti: Görlitz (Saksa) – Karpacz – Walbrzych – Wroclaw – Brzeg – Opole – Konin – Ciechocinek – Rojewo – Gniezno – Poznan – Seelow (Saksa).
Valuuttakurssit:
1 euro = 4,20 zlotya
1 zloty = 0,24 euroa
Dieselin ja 95-oktaanisen bensiinin hinnat noin 1,40 euroa/litra

Napisał tę książkę: Eila Ollikainen