Kaliningradissa autoreissulla – venäläiskaupunki päivämatkan päässä

 

Eri reittejä Via Balticaa köröteltyämme päätimme testata, miten Kaliningrad taipuu omatoimiseen automatkailuun ilman suurempia ennakkosuunnitteluja. Kokemus avarsi, eikä varmasti jää viimeiseksi.

Lähtö 15.7.2013 Mäntyharju-Tallinna-Jurmala (E67/4)

Mäntyharjulta Lahden kautta Helsinkiin ja yhdentoista lautalla Tallinnaan Länsisatamasta. Ennen lautalle pääsyä jäi reilu puolituntinen, jonka aikana ehti käydä verkkokauppa.comin seitsemännen kerroksen ylätasanteella ihmettelemässä Jätkäsaaren massiivisten rakennustyömaiden edistymistä. Yläterassin varsinainen vetonaula on kuitenkin hävittäjälentokone.

TallinkSiljan informaatiopisteestä voi ostaa Baltian maat kattavan autokartan, josta oli reissullamme paljon hyötyä. Kuljettaja oli olettanut, että navigaattori kattaa Baltian maat ja ehkä jopa Kaliningradin. Näin ei kuitenkaan ollut, eikä navigaattori tunnistanut edes ikiaikaisia pääväyliä, vaan väitti meidän ajelevan täysin tiettömillä taipaleilla. Vaikka navigaattori toimisikin, hyvä tiekartta on silti täysin välttämätön varmistusten takia.

Tallinnan-lautat ovat luonnollisesti täynnä näin heinäkuussa, mutta sitäkin enemmän ihmettelimme, että aamiaisbuffetin asiakkaat joutuivat matelemaan yhdessä jonossa eteenpäin kohti lämpimien ruokien tarjontaa. Kahden tunnin lauttamatkan kattaus oli myyty etukäteen täyteen, joten pettyneitä joutui kääntymään enemmänkin pois. Pienellä järjestelykyvyllä olisi varmaan saatu kaksi jonoa pelaamaan ja tyhjentyneisiin pöytiin olisi voinut myydä enemmän aamiaislipukkeita.

Myös naistenvessojen määrä oli kuutoskerroksen keskivaiheilla olematon eli pitkä jono kiemurteli aulasta kohti kahta vessaa, joista lopulta toinenkin sanoi itsensä irti. Tilanteesta selvittiin valtaamalla miehille varatuista vessoista toinen eri-ikäisellä naisjoukolla. Myös muita teknisiä kompuroita laivayhtiölle sattui sillä aamuvuorolla eli hissillä ei päässyt 3. kerroksen autokannelle vaan piti mennä 4. kerrokseen ja laskeutua siitä portailla. Koska missään ei tiedotettu asiasta, täpötäydet hissit vaelsivat ihmisiä täynnä edestakaisin ennen kuin tieto alkoi kulkea suusta suuhun. Pientä viilausta asiakaspalveluun ja ajantasaista tiedotusta jäimme kaipaamaan.

Tallinnasta suunnistimme kohti etelää ja Pärnua eli virallista Via Balticaa (4/E67). Tie on kohtuullisessa kunnossa ja sitä ylläpitävät tahot näkyvät opastauluista. Ensimmäinen tankkaus oli Pärnumaan Axelassa, missä reilut 54 litraa 95:sta maksoi 1,319 euroa litra eli noin 71,50 euroa.

Pärnu-Riika -välillä ei liiemmin ole nähtävää. Paluumatkalla jäin haikailemaan, että yösijaa olisi voinut käydä kysymässä myös lähellä rajaa, Latvian puolella olleesta purjehdusseuran majasta.

Salacgrivan kohdalla tie muuttuu todella ”latvialaiseksi” eli erittäin huonokuntoiseksi. Urat ovat ennätysmäisen syviä ja routavaurioita on paikkailtu vuodesta toiseen lätkimällä paikkoja reikien kohdille.

Ehdimme neljässä tunnissa Riikaan, josta meillä oli vauhdikkaita kokemuksia edelliseltä neljän vuoden takaiselta autoreissulta. Latviassa teiden viitoitus on sattumanvaraisempaa kuin suomalainen odottaisi. Viitat saattavat löytyä vain tien reunoista ja melko pienellä präntillä. Jos tie on suljettu, siitä ilmoitetaan vähän ennen risteystä, eikä välttämättä kerrota, miten pitäisi toimia.

Köröttelimme kohti Riian keskustaa tarkoituksena löytää Jurmalaan menevä tie. Mitään siihen viittaavia viittoja ei kuitenkaan kaupungin keskustasta löytynyt, joten suuntasimme luoteiskulmaan etsimään tarkemmin. Ajelimme ympyrää ja kysyimme lopulta paikalliselta huoltoasemalta. Asiantuntevia neuvojahan sieltä tulikin eli tie löytyi. Pahaksi onneksi se oli kuitenkin suljettu parin kilometrin jälkeen ilman mitään opasteita. Toiseen suuntaan eli kaupunkiin tuli liikennettä tasaisena virtana, mutta Jurmalan kaista oli merkeistä päätellen suljettu. Lähistöllä latvialaiset hakivat vesipisteestä juomavettä ja ystävällinen äiti-poika -pari yritti parhaansa mukaan opastaa saksaksi ja venäjäksi, mutta piti lopulta varmempana, että ajamme heidän perässään  ja he vievät meidät moottoritien liittymään. Sen he tekivätkin. Ehdimme jo huokaista helpotuksesta.

Neljä vuotta aiemmin tutuksi tulleet kukkaistutukset, ystävälliset Jurmalan tervetulotoivotuskyltit näkyivät jo ja … tietulli. Meillä ei siinä vaiheessa ollut Latvian lateja käännettynä ainuttakaan. Tietullissa (entry pass) automaatit ovat oikealla sivustalla olevalla parkkialueella, johon olisi pitänyt osata kääntyä noin 200 metriä aikaisemmin ja niihin käyvät tietysti vain paikalliset kolikot. Jäimme pääväylän kaistalle tuumimaan, mitä tehdä, kun edessä oli kielletyn ajosuunnan liikennemerkit ja paikka vielä parveili poliiseja. Naispoliisi siitä ohjasi meidät syrjään, kysyi, onko meillä varattuna majoitusta ja kun ei ollut niin pyysi kuljettajan poliisin pakettiauton kyytiin papereineen. Siellä sitten vaappuvalla englannillaan kuljettaja selitti tilannetta ja sai kuulla, että sakot tulevat siitä, että oli väärällä kaistalla (mitään opasteita ei ollut havaittavissa siinäkään). Kun kuski keksi sanoa, että welcome to Latvia niin nuori miespoliisi antoi sentään vain 30 euron sakot, jotka nekin pystyi maksamaan euroina.

Jos tästä jotain voi oppia, niin vältä Riian keskustaan ajamista, ellet yövy siellä. Jos yövyt vanhan kaupungin alueella, selvitä tarkalleen, miten pääset ajamaan hotellille (kadut ovat todella kapeita ja lyhyitä ja kaikkien nimi päättyy sanaan iela) ja mihin saat auton turvallisesti parkkiin. Jos olet menossa Jurmalaan, aja mieluummin muutama kymmenen kilometriä ylimääräistä ja suunnista viittojen mukaan kehätieltä, varaa latvialaisia kolikoita mukaasi ja varaa myös majoitus etukäteen.

Jurmalan keskustassa on pieni aukio, jolle auton voi parkkeerata hetkeksi. Matkailuneuvonta löytyy, kun astelee pari korttelia pääkatua pitkin ja kurkistelee vasemmalle. Matkailuneuvonnasta löytyi meille majapaikka yöksi, joten jäimme uzbekistanilaiseen ravintolaan syömään pitkän kaavan mukaan. Kuski oli vielä varmistanut poliisilta (sama naispoliisi kuin oli ollut Jurmalan sisääntuloväylällä), että saako tähän jättää auton ja ilmeisesti jo maksamamme sakko kattoi tuonkin pysäköintimaksun, sillä mitään ohjeita pysäköintimaksun maksamisesta ei osunut silmiin.

Majapaikkamme oli vanha asuintalo pikkukaupungin ainoan valtaväylän puolivälissä. Viitoitus toki löytyi, mutta se oli sen verran pienellä tien varressa, että ajelimme edestakaisin ja kyselimme paikallisilta neuvoa. Majapaikkamme vastasi matkustajakotitasoa. Ulkoa rakennus näytti todella karulta, mutta sisällä oli tehty kaikki temput, mitä pienellä rahalla voi tehdä viihtyisyyden eteen. Huone oli puhdas ja siinä oli oma parveke.

16.7. Jurmala-Liepaja-Klaipeda-Nida (A10/22, sitten A9 Liepajaan, A11 Klaipedaan, lautalla Neringaan)

Aamiaista Jurmalan 50 euron yöpymiseen Zvaigzne-nimisessä yksityisessä matkustajakodissa (kylttien mukaan kuitenkin hotelli) Z. Meierovica -tien varrella ei sisältynyt, mutta talon sisäpihalta pääsi suoraan merenrantaan aamu-uinnille. Edullinen paikka sopii erinomaisesti matkalaisille, jotka haluavat syödä omia eväitään jääkaapista ja keitellä teetä, eivätkä karsasta ajan patinoimaa ympäristöä. Vierestä löytyykin sitten jo sähköaidalla eristetty luksusasuinalue, joten särmää löytyy. Majapaikka näytti olevan myynnissä 600 000 eurolla eli ilmeisesti tonttiin sisältyy melkoinen rantakaistale.

Kävimme aamupalalla viehättävässä ruokatavarakaupassa, joka myi tuoreita konditoriotuotteita. Ostimme kahvin, teen, makeat leivokset, kaksi isohkoa pizzapalaa mukaan, chipsejä kaksi pussia ja kivennäisvettä ison pullon sekä kuusi pientä ja vielä norjalaisvalmisteisen keksipaketin. Laskua koko satsille tuli kaikkiaan noin kymmenisen euroa.

Matka jatkui tietä A10/101/A9 pitkin kohti Leipajaa. Paikoitellen tie oli hyvässä kunnossa ja maisema avointa viljelysmaata. Kyltityskin oli parempi kuin pääkaupungin alueella. Ennen Saldusta maisema muuttui kuin toiseksi. Asfaltti oli tuoretta ja tienpenkat hoidettu viimeisen päälle. Mietimmekin, että mahtaakohan joku latvialaispoliitikoista olla tuolta seudulta kotoisin. Myös Salduksen kaupungissa kohtaa tutun näkymän eli Hesburger ja Neste Oil tekevät bisnestä saman katon alla. Skrundan lähellä oli paljon paikallisia ruokapaikkoja  Krugs-nimellä. Uutta päällystettä tehtiin myös Aizpute-Leipaja -välille parhaillaan. Leipajassa näkyi toinen Baltian maissa nykyään tuttu näky eli K-Rauta.

Lounasta söimme Kafenica/Motel Nica -nimisessä paikassa tien varrella. Viehättävä saksalaistyyppinen Gasthaus majoittaa ihmisiä ja tarjoilee ruokaa suihkulähteen äärellä. Söimme lohiannokset ja pienet oluet. Hintaa kertyi 14 euroa. Tämäkin paikka näytti olevan myynnissä, mikä ehkä sekin kertoo karua kieltään Latvian taloustilanteesta.

Tie A13 oli kunnoltaan loistava kohti Klaipeidaa. Palangasta 15 kilometriä oli peräti moottoritietä.  Palangan jälkeen tie ajelimme A13-tietä Klaipedaan oletuksella, että kyllähän se lautta sieltä löytyy. Satamakaupunki on kuitenkin kooltaan paljon suurempi kuin kartan perusteella saattaisi olettaa, eikä lautasta ollut tietoja selkeästi näkyvissä. Yhdessä satama-alueelle johtavassa liikenneympyrässä saattoi nähdä pienellä vihreällä liettuaksi Kuurin kynnäs-nimen eli Kursiu nerijos ja Neringa-nimen viittauksena kuntaan, jonka alueella kynnäs sijaitsee.

Ajelimme jälleen ristiin rastiin satama-alueella. Ystävälliset neuvot saimme venäjää puhuneelta jalkapatikassa olleelta mieheltä, mutta hänen opastukseensa eivät sisältyneet etäisyydet, joten taas ajeltiin. Päädyimme pieneen kalastusalusten satamaan ja sieltä vanhempi liettualaismies lähti uudella Audillaan meille oppaaksi. Matkaa kertyi vielä melkoinen tovi. Maamerkkinä voi pitää Aurora City Hotel -tornia, sillä sen kohdalta vie suoraan tie pienelle lautalle. Auto ja kaksi matkustajaa maksoi 42,90 litiä. Lautta lähti viiden minuutin kuluttua siitä, kun mies meidät toi alueelle, mutta hyvin ehdittiin. Lautan päämääränä lukee Neringa.

Olimme lautalla kymmenen yli neljä iltapäivällä. Salmen yli näkee kynnäkselle, eikä ylityksessä mene kauaa. Neringaan saapuvat maksavat tietullina 20 litiä ja Visa-kortti kelpasi. Onneksi kelpasi, koska meillä ei sillä etapilla ollut vielä kertynyt paikallista valuuttaa käteismuodossa. Ajelimme siitä kohti Juodkrantea, joka on viehättävä entinen kalastajakylä. Sieltä löytyy paljon majoitustarjontaa, jota voi selata booking.com-verkkopalvelussa. Juodkrantesta löytyy pankkiautomaatti, josta voi nostaa paikallista valuuttaa. Automaatti on Juodkrante Rest House Azuolynas -rakennuksessa, joka näyttää varsin futuristiselta muuhun rakennuskantaan verrattuna.  Kylästä on Klaipedaan 20 kilometriä ja Nidaan 30.

Matkalla Nidaan kävimme ns. harmailla dyyneillä, joilta avautuu näkymä molemmille puolille kynnästä. Kapuaminen pitkospuita dyynien harjalle kannattaa ja on varmasti melkoinen elämys etenkin auringon noustessa ja laskiessa. Dyyneiltä löytyy opastusta paikallisista kasveista ja eläimistä. Nämä dyynit ovat aikanaan myös haudanneet alleen yhden kalastajakylän. Juodkrantesta tehdään muutaman tunnin risteilyjä myös paikalle, jossa sijaitsi aikanaan peräti neljä kalastajakylää, jotka kaikki ovat nyt dyynien alla. Harmaat dyynit elävät nekin ja satuimme paikalle tuulisella kelillä, jolloin hiekka paitsi lämmitti varpaiden alla ja tuulen tuomat hiekanjyvät pistelivät mukavasti sääriin.

Majapaikaksi olimme varanneet Nidan pohjoispäässä sijaitsevasta Nidos pusynas -majatalosta huoneen kahdelle. Rantabulevardin varrella sijaitsevaan majataloon ajetaan päätien kautta metsän puolelta, mikä meidän oli sekin opeteltava. Siisti yläkerran huone tarjosi makoisat yöunet ja aamupala erillisessä ruokailurakennuksessa mäen päällä oli suorastaan ruhtinaallinen lämpimine vaihtoehtoineen eli ei mitään kanisterista valutettua munakokkelimassaan vaan tuoreena paistettuja häränsilmiä ja kunnon makkaroita.

Edellisiltana olimme nauttineen illallisen Hotel Skrankassa, joka taisikin olla liki ainoa kävelymatkan päässä ollut vaihtoehto. Palvelua ei voi kehua nopeaksi, mutta saimme keittiöstä ylimääräistä huomiota kokkia myöten ja kunnon liettualaista perusruokaa edulliseen hintaan. Paikan lista kertoo, mitkä annokset ovat uusia ja erikoisuutena englanninkielisessä listassa on vielä kohta: näitä muut asiakkaamme suosittelevat.

Majapaikassa teimme lähtöaamuna mokan eli olimme jättäneet autosta sivuoven apposen ammolleen tilanteessa, kun autossa olivat kaikki tavarat kameroita, rahoja, puhelimia ja passeja lukuun ottamatta, mutta autosta ei onneksemme hävinnyt yhtään mitään. Kynnäksellä oli liikkeellä aika paljon motoristeja, myös suomalaisia.

17.7. Nida-Kaliningrad (P515, mantereella 191)

Aamulla ajoimme Nidan eteläpäähän matkailuneuvontaan, mistä ostimme kynnäksen kartan. Kaliningradin karttoja siellä ei ollut myynnissä. Suuntasimme kohti raja-asemaa. Mielessä oli seitsemän vuotta sitten tapahtunut ylitys, kun illan suussa bussimme joutui odottelemaan lähemmäs kuusi tuntia ja pääsi lopulta jatkamaan matkaa, kun kuljettajamme vihdoin suostui maksamaan voitelurahoja. Pääsimme silloin kynnäksen yli pilkkopimeässä syysillassa nälkäisinä ja väsyneinä. Nyt matkailuneuvonta vakuutti, ettei rajalla pitäisi aamulla olla paljoakaan väkeä.

Liettuan rajan yli pääsi passia näyttämällä. Venäjän rajaviranomaiset tulostivat passin ja pitkän Venäjän viisumin nähtyään valmiin matkustajakortin, mitä ei tapahdu edes Allegrossa. Tulliin kuljettaja menee passin ja auton rekisteriotteen kanssa. Sieltä annetaan kuljettajalle täytettäväksi lomake (osin senkin täytti venäläinen tulliviranomaisnainen meille valmiiksi) KAHTENA kappaleena. Lomakkeeseen tulee muun muassa auton tyyppinumero, käyttöönottovuosi yms. sekä kuljettajan allekirjoitus. Toisen kopion otti tulli ja toinen kulki mukanamme kotimaahan saakka. Jos lomakkeen kanssa tumpuloi (kuten me), joutuu luonnollisesti tekemään uuden lomakkeen alusta saakka eli kannattaa tarkistaa, että tiedot tulevat oikeille riveille. Tulli aukaisee osalta autoja konepellin ja ylitys on siinä.

Tumpuloidessakaan siinä ei palanut puolta tuntia kauempaa. Mitään vanhan ajan tylytystä ei tälläkään Venäjän raja-asemalla enää ole, pikemminkin naureskellaan ja hymyillään. Asiointiluukkujen laseihin on liimattu tarroja, joiden mukaan virkamiehille maksaminen on rikos. Joten vanhakantaiset voiteluvelvoitteet kannattaa unohtaa.

Venäjän puolella maksetaan tietullina 300 ruplaa (yhdellä eurolla saa pyöreästi noin 40 ruplaa), mikä pitää maksaa käteisenä, joten ruplia kannattaa varata mukaan. Nykyään niitä voi vaihtaa vaikka jo kotimaassa eli sekin asia on muuttunut vuosien varrella.

Venäjän puolella kynnäksellä on kalatorikojuja, joista saa tuoretta kalaa. Myös pieniä vaatimattoman näköisiä kahviloita löytyy. Huoltoasemalta ostimme alle eurolla Kaliningradin kartan. Ostimme myös meripihkaa kojuista, jotka oli selvästikin pystytetty saksalaisia bussimatkailijoita varten. Hinnat ovat paljon edullisemmat kuin kaupungeissa, kunhan tietää, mitä on hakemassa. Tummasta kiillottamattomasta meripihkasta oli tarjolla näyttäviä koruja.

Kävin uimassa kynnäksen loppupäässä sijaitsevassa venäläisessä kesäsiirtolassa. Siellä aika oli pysähtynyt jonnekin 50-luvulle. Venäläisiskelmä soi, kauppaa tehtiin matkailuvaunusta ja metsikössä pilkotti ikiaikaisia majoitusmökkejä. Ranta avautui sisämaan puolelle, eikä vedessä ollut suolaa ollenkaan. Hieno hiekkaranta.

Kuurinkynnäksen jälkeen ajelimme erittäin hyväkuntoista tietä 191 kohti kaupunkia. Pysähdyimme sotilashautausmaalle, jonka edustalle oli kerätty edustava kokoelma tankkeja. Hautausmaalta löytyi valtava paraatialue ja etualalla oli upseerien ja päällystön hautoja. Hautakiviin oli kaiverrettu edesmenneen kuva ja hänen sotilasarvonsa venäläiseen tapaan.

Hautausmaan lähistöllä olikin sitten uuden ajan kummajainen, Hotelli-Ravintola Nesselbeck. Upouusi keskiajan linnoitusta muistuttava rakennus on tällätty keskelle maalaismaisemaa vallihautoineen kaikkineen. Paikalla on oma olut ja makkarat tehdään itse. Söimme lounasta liki tyhjässä hehtaarimaisessa linnassa. Paikkaan liittyy ikivanha legenda merihirviöstä, joka mekasti kovaäänisesti kiinni jäätyään ja päästäkseen vapaaksi antoi kyläläisille reseptin oman oluen tekoon. Paikan kotisivu antaa kuvaa siitä, minkälainen tämä varsin erikoislaatuinen, suurella rahalla tehty jonkun unelma on. Paikassa voi seurata keskiaikaisia turnajaisia ja viettää vaikkapa häitään. Paikan lähelle nousee suurella rahalla omakotitaloja, joten ilmeisesti asiakaskuntaa piisaa iltaisin.

Olimme varanneet hotels.comin kautta yön Kaliningradin kaupungista Hotel Glamour -nimisestä, kolmen tähden hotellista. Hotelli sijaitsi sattumoisin näppärästi Kuurinkynnäkseltä tulevan tien varrella. Hotelli on varsin uusi ja sijaitsee bulevardimaiseksi kunnostetun joen varrella. Hotellilla on oma ravintola, jossa tarjoillaan myös aamiainen. Tässä vaiheessa auton mittariin oli kertynyt 1082 kilometriä, kun olimme päässeet hotellin parkkiin.

Saimme sviittityyppisen huoneen hotellin etufasadin puolelta eli meillä oli kaareva ikkuna ja tylliverhoja koko seinän mitalta. Huoneessa oli luksustasoinen kylpyhuone ja tehokas ilmastointijärjestelmä, mutta myös ikkunat sai auki. Hotellihuone maksoi 54 euroa ja oli kaikilla mittareilla hintansa väärti. Auton saimme parkkiin hotellin eteen ilmaiseksi.

Iltapäivän käytimme kävelyyn kaupungin keskustassa. Menimme joen toista laitaa kohti keskustaa, poikkesimme vanhassa linnoituksessa sijaitsevassa meripihkamuseossa, joka on varsin monipuolinen ja oli toiminnassa jo seitsemän vuotta sitten. Kaliningradissa on useita taiteilijoita, jotka tekevät moderneja koruja ja taideteoksia meripihkasta. Yksi heistä hyödyntää myös nahkaa yhdessä meripihkan kanssa, ja hänet pääsin tapaamaan edellisellä visiitillä.

Ydinkeskustan yleisilme oli aika lailla sama kuin aiemmalla visiitillä. Keskustan aukion laidalla on valkoinen suuri ortodoksikirkko, joka oli edellisvisiitin aikana upouusi. Nyt kirkon viereen oli noussut pari kauppakeskusta ja Radisson SAS -hotelli. Ruotsalaisten vaikutus näkyy Kaliningradissa muutenkin; ruotsalaispankkeja on siellä täällä ja pohjoismaisia hankkeita on toteutettu vuosia.

Keskustan ruokapaikat vaikuttavat jo varsin länsimaalaisilta drinkkeineen ja ruoka-annoksineen. Suuntasimme siis iltapäiväkahvien voimalla joen toista reunaa kohti huvipuistoa ja hotelliamme. Joen varrella on lapsille laaja, varsin hulppea leikkialue uusine laitteineen.

Joen rantamilta löytyi myös edellisreissulta tuttu ravintola, jonka sinisellä aaltoilevalta näyttävällä katolla kuikuili edelleen Lentävä hollantilainen. Muistan käyneeni paikassa kaupungin tarjoamalla lounaalla. Silloin ravintola sijaitsi keskellä ryteikköä, nyt se on paraatipaikalla kovan rahan rakennusten keskellä. Ravintolan pihamaasta on tehty kesällä laaja terassi, jolla on oljesta tehtyjä loosseja ruokailijoille ja toimintaa lapsille. Meillä oli huippuystävällinen nuori naistarjoilija, mutta jotain meni pieleen, kun hän unohti tuoda ruokailuvälineet ja muussit jäähtyivät. Kiltteinä asiakkaina tippasimme siitä huolimatta. Kun pääsimme hotellin pihaan, huomasin, että kaupunkireppumme oli jäänyt ravintolaan noin kilometrin päähän. Kuljettaja pinkaisi liitoon ja siellähän se reppu odotteli. Eli kukaan ei ollut kiinnostunut tavaroistamme sen paremmin Liettualla kuin Venäjälläkään. Tosin en tällä yllytä ketään kokeilemaan tuuriaan.

Kaliningrad on entinen Königsberg, mitä nimeä näkyy jälleen kaupungissa. Toisen maailmansodan jälkeen Saksa joutui luovuttamaan alueen Neuvostoliitolle. Kaliningrad on tänään erityistalousalue, jossa muun muassa monet autoteollisuuden yritykset valmistuttavat tuotteita. Seitsemän vuotta sitten kaupungin arkkitehti esitteli pienoismallein arkkitehtikilpailun tuotteita, joiden toteutuessa kaupunkiin olisi noussut Dubai-tyyppisiä pilvenpiirtäjiä. Niitä ei tällä reissulla näkynyt. Sen sijaan paikallaan oli tyhjäksi hylätty neuvostoaikainen tornitalo, Neuvostojen talo, jonka juurella tehtiin arkeologisia kaivauksia seitsemisen vuotta sitten. Neuvostojen taloa alettiin rakentaa 70-luvulla Königsbergin linnan raunioiden kohdalle, jotka puolestaan oli purettu edellisen vuosikymmenen aikana. Nyt raunioita on sitten kaiveltu esille ja valmis tornitalo törröttää maisemassa rapistuvan näköisenä. Ajan ja eri hallintojen syklisyys näkyy kaupungin arjessa harvinaisen selvästi. Kaliningradilaiset ovat viime vuosina olleet ajoittain kaduilla vastustamassa paikallista hallintoa.

Kaupunki tunnetaan saksalaisfilosofi Immanuel Kantin kotikaupunkina ja siellä sijaitsee hänen hautamuistomerkkinsä lähellä Königsbergin vanhaa tuomiokirkkoa. Ja mistäkö Kantin voisi muistaa? Vaikkapa siitä, ettei hänen mielestään hyvä ole peräisin mistään ihmisen ulkopuolisesta, vaan pelkästään hyvästä tahdosta.

Leninin patsas sai väistyä 2006 Vapauden aukiolta, jolle valmistui Putinin hallinnon rahoittama valkoinen ortodoksinen Kristus Vapahtajan kirkko, joka remontoitiin tänä kesänä sisäpuolelta. Kaliningrad on ollut Putinin hallinnon suosiossa siksikin, että hänen ensimmäinen vaimonsa oli sieltä kotoisin.

18.7. Kaliningrad-Sovetsk-Pärnu

Seuraava päivä olikin sitten taas varsinainen matkapäivä eli lähdimme aamulla aamupalan jälkeen kohti seuraavaa raja-asemaa.  Kaliningradin keskustasta voi kartan perusteella päätellä, että itäosasta alkaa moottoritie. Käytännössä moottoritie oli vasta rakenteilla ja niinpä auto joutui tänä kesänä puikkelehtimaan kaistalta toiselle ja odottelemaan tietöiden tekijöiden kiireiden menemistä ohi. Tosin venäläisten tientekopuuhat olivat jotenkin ymmärrettävämpiä kuin latvialaisten, joiden tietyöt pistivät täydelliseen toppiin kaiken matkustamisen.

Kaliningradista Tapiauhun ja siitä Taplackeniin on noin 50 kilometriä, mutta aikaa siihen paloi tietöiden kanssa reilusti. Kun tie aikanaan valmistuu, siitä tulee jopa nelikaistainen, kuten tien loppupäästä pystyi jo päättelemään. Auton ikkunoista voi ihastella maalaismaisemaa, joka muistuttaa paikoitellen pohjoissaksalaisia viljelysmaisemia. Myös öljynporauspumppuja  nähtiin muutamassa kohtaa maaseudulla.

Sitten lähdimme ajamaan tietä 216 kohti pohjoista ja Sovetskin raja-asemaa, jonne matkaa on reilut 60 ja Riikaan 320 kilometriä. Sovetskissa on aika pysähtynyt. Kaupungin ydinkeskustassa viittoilee Lenin-patsas ja sen vieressä on Hotelli Rossija (Venäjä), jossa voi syödä lounasta 150 ruplalla (alkupala, pääruoka, jälkiruoka kaikki kohtuukokoisina annoksina, ettei tule ähky) tai nauttia erinomaiset leivoskahvit tai teet 150 ruplalla. Raja-asemalle ei luonnollisestikaan ole viitoitusta, joten aukiolta kannattaa suunnistaa kohti koillista väistellen erilaisia yksisuuntaisia katuja.

Sovetskin raja-asema löytyy kauppa-aukiolta, ja siellä kannattaa tehdä tuliaisostoksia ja tuhlata loput ruplat. Varsinainen raja-alue on takorauta-aidalla eristetty aukiosta, ja viranomaiset avaavat portin käsipelillä. Venäjän rajaviranomaiset tarkistavat passit ja nappaavat maahantuloasiakirjan toisen puolen itselleen. Tulli on seuraavalla luukulla, ja siellä halutaan nähdä auton asiakirjat. Sen jälkeen voikin jo körötellä koristeelliselle sillalle, jonka puolivälistä alkaa Liettua. Silta on kaunis, mutta siltä ei kannata ottaa valokuvia niin, että venäläisviranomainen omassa kopissaan stop-merkin vieressä näkee sen. Tosin siitäkin selviää nykyään hymyilemällä puolin ja toisin ja sanomalla, että sorry.

Liettuan rajalla sitten jonoa muodostuikin syystä jos toisesta. Liettualaiset haluavat tarkistaa perusteellisesti etenkin omat maamiehensä. Raja-asema on sikälikin vekkuli, että koko ajan saapuu väkeä Sovetskista jalan Liettuan puolelle pienin matkatavaroin.

Matka jatkuu E77/A12 -tietä pitkin. Tie on erittäin hyväkuntoinen ja maalaismaisemassa näkyy tuulimyllyjäkin. Vasta Tauragen jälkeen oli tietöitä, mikä tarkoittaa sitä, että seuraavina kesinä tämäkin tieosuus on erinomaisessa kunnossa. Maisemasta pistää silmään, että tiloilla törröttää yleensä kaksi lypsylehmän näköistä eli olisikohan Liettuassa omavaraista maitotaloutta laajemminkin.

Kelmen jälkeen söimme lounaaksi reilua reissumuonaa Misko Kryzbarkas -nimisessä paikassa, jossa oli myös majoitusta tarjolla. Köröttelimme tällä kertaa kaukaa viisaasti kehätietä pitkin kiertäen Riian mahdollisimman kaukaa. Kehätie on hivenen väärä nimitys sekin, sillä tietä joutuu vaihtamaan tuon tuosta, mutta viitoitukset ovat sentään kohtuullisessa kunnossa ja Tallinna näkyy kylteissä ainakin, ellei joudu tietöiden takia tekemään jotain uusia koukkauksia.

Illansuussa pääsimme lopulta suomalaisten suosimaan Pärnun rantakaupunkiin. Majapaikka löytyi Strand-hotellista, joka ei ole aivan rannan tuntumassa. Suuri hotellikompleksi näyttää olevan suomalasten, virolaisten ja venäläisten eläkeläisten ja lapsiperheiden suosiossa. Kylpylä on ehkä vähän mahtipontisesti sanottu kolme vaatimatonta allasta käsittävästä osastosta, jolla ns. hierovat suihkut ovat varsin haljuja. Kahden hengen huone maksoi tuplasti sen mitä matkallamme muut majapaikat eli 106 euroa. Aamupalalla oli tarjolla jälleen kanisterimunamassasta tehtyä munakokkelia ja pekonit olivat taitettuina kellertävinä kasoina. Mehuautomaateista sai joistain esansseista ja jauheista tehtyjä mehuja. Eikä rauhallisesta tunnelmasta ollut jälkeäkään.

Hotelli näytti vetävän neljän suomalaisen matkatoimiston asiakasryhmiä. Ryhmämatkalaisten retkikansio näytti varsin lupaavalta. Jos Pärnussa viipyisi pidempään, pääsisi kurkistamaan vaikkapa moskovalaisvirkamiesten salaista kesähuvilaa tai osallistumaan erilaisiin teemamusiikkiviikkoihin.

Edellisiltana kävelimme rantabulevardia pitkin. Yllättävän paljon näytti olevan myynnissä erilaisia loma-asuntoja ja jopa pieniä majoituspaikkojakin. Pärnu on minulle varsin tuntematon tuttavuus. Olen ollut siellä aiemmin kerran päiväseltään rannalla ja syömässä. Vielä tälläkään reissulla ei avautunut rantakaupungin vankka vetovoima suomalaismatkailijoiden suosikkilistalla. Tosin Rannahotelli teki saapumisiltana vaikutuksen tasokkaalla illallisellaan, loistavalla palvelullaan ja sijainnillaan. Jos ja kun käyn Pärnussa kolmannen kerran, menen ehdottomasti Rannahotelliin.

19.7. Pärnu-Mäntyharju

Aamulla satoi, mutta kävimme siitä huolimatta pulahduksella meressä. Kuljettaja sai samana aamuna itselleen hotellin kauneushoitolasta parturin ja kuontalo siistiytyi toiveiden mukaan kymmenellä eurolla. Kävin viereisessä Rimi-ostoskeskuksessa tuliaisostoksilla. Sieltä löytyi myös latvialaisten Stendahl-ketju, joka myy luonnonaineista tehtyjä kylpy- ja kosmetiikkatuotteita. Saman ketjun myymälöitä on myös Tallinnan Viru-keskuksessa ja Pietarissa. Ehkä tällainen myymälä menisi Helsingissäkin.

Köröttelimme sitten Tallinnaan ja Tondin kaupunginosaan (Mustamäen kylttien mukaan). Kävimme kansainvälisten urheilubrändien outlet-myymälöiden (Adidas, Nike, Reebok) alennusmyynnit kurkistamassa. Viereinen Selver-kauppakeskus on vanha tuttu ja sieltä on tehty vuosia tuliaisostoksia automatkoilla.

Selverin parkkipaikalla auton mittari näytti kaikkiaan 1826 kilometriä. Tankkasimme Neste Oililla 67 litraa hintaan 89,06 euroa. Kaupungin kautta sitten D-terminaalille ja lauttaan. Jos meillä olisi ollut vielä aikaa, olisimme pysähtyneet Rotermannin kauppakeskukseen ja käyneet alakerrassa sijaitsevissa luomumyymälöissä, joista saa virolaisia tuotteita.

Satamassa näkyy selvästi yksi Viron-matkailun vetonauloista. Väki hakee sataman myymälästä valmiiksi pakattuja rollakoita, joissa on vaikka minkälaista alkoholijuomaa.

Helsingissä Tall Ship Race oli muuttanut liikennejärjestelyjä ja muutenkin laivan tulo teki jonoja. Meitä opastettiin Jätkäsaaren suuntaan eli läpikulkuväylä Jätkäsaaren läpi oli avautunut. Seuraamalla 4-tien kylttejä päätyi Ruoholahden kautta Otaniemeen ja siitä kehä ykköselle ja kohti Lahtea. Lähtöpisteessä Mäntyharjun Halmeniemellä oltiin iltakymmeneltä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että on jokseenkin kummallista, ettei 5-tie ole olemassa Helsingistä lähtevissä viitoituksissa eli jäimme miettimään, kuinka moni ulkomaalainen on näiden meidän viitoitustemme kanssa sormi suussa.

Suosituksia: varmista, että navigaattorisi on päivitetty Baltian reissua varten, osta kunnon karttoja, varaa autoon juomista ja pientä suolaista pitkiä etappeja varten. Baltian maissa lounastamiseen saattaa kulua reilusti aikaa, joten mieti etapit tarkkaan. Varaa kunkin maan valuuttaa pieniä määriä mukaan, että saat maksettua tietullit, mahdolliset sakot yms. saman tien. Jurmalassa, Juodkrantessa ja Nidassa kannattaa hyödyntää matkailuneuvonnan palveluja. Automatkailijoille suositellaan huomioliivien käyttöä, kun autosta noustaan tiellä ja mukana autossa kannattaa olla muun muassa taskulamppu.

Yllätyksiä: olisimme kuvitelleet, että majapaikkojen löytäminen olisi ollut keskellä kiivainta kesäsesonkia hankalampaa kuin se olikaan eli ensimmäinen yritys palkittiin jokaisessa kohteessa. Lapsiperheille ei moista riskinottoa voi kuitenkaan suositella heinäkuussa.

Positiivinen yllätys oli myös, kuinka paljon ihmiset näkivät vaivaa opastaessaan meitä oikeille teille, vaikkei yhteistä kieltä välttämättä ollut kovinkaan paljoa. Positiivisiin yllätyksiin kuului myös se, että rahaa reissulla kului huomattavasti vähemmän kuin olimme kuvitelleet. Kaikki majapaikat olivat siistejä, vaikka Jurmalan yöpymiskohteesta ei verkosta juuri positiivista löydykään. Töppäilyt olivat lähinnä meidän omiamme.

Varaudu Latvian paikoitellen surkeisiin teihin kunnon asenteella. Latvian kiperä taloustilanne näkyy myös teiden kunnossa.  Kaliningradissa unohda Venäjään liittyvät stereotypiat ja katsele ympärille avoimin mielin.

Linkkejä:

Kaliningradin maaseudulla erikoinen ruokapaikka: www.nesselbeck.ru

Majapaikkamme Kaliningradissa: http://www.glamour-hotel.ru (kolme tähteä)

Majapaikkamme Nidassa: http://nidospusynas.lt/index.php?lang=en

Majapaikkamme Pärnussa: http://www.strand.ee/fin/

Majapaikkamme Jurmalassa: http://www.latvia.travel/fi/majoitus/zvaigzne (TripAdvisorissä joku nirppanokka on luokitellut hotellin maailman huonoimmaksi. Kiinteistö näkyy myös olevan myynnissä heinäkuussa 2013).

Saksalaiskirjailija Thomas Mann vietti perheensä kanssa lomia Nidassa 1930-luvulla. Hänen perintöään vaalitaan kalastajakylässä edelleen: http://www.mann.lt/de/

Kirjoitti Päivi

#kaliningrad #autolla #liettuandyynit #nida #pärnu #jurmala