Kielikursseilla eri vuosikymmeninä

Kielet tarttuvat maailmalla

Vuosien varrella olen opiskellut englantia, ranskaa ja venäjää kielikurseilla. Vaihtelevin kokemuksin.

Englannissa 70-luvulla:

Ensimmäinen kielikurssini oli perinteinen kuukauden kestävä Tjäreborgin järjestämä reissu Bournemouthiin. Olin 14 vuotta ja ensimmäistä kertaa ylipäätään kotimaan ulkopuolella. Helsingistä kotoisin olleen tuttavaperheen tyttären kanssa asuimme samassa perheessä ja säästelimme pahimpaan koti-ikävään ruisleipää niin, että se ehti mennä homeeseen.

Oppitunnit oli suunniteltu enemmänkin lukiolaisten tarpeisiin, joten todistuksen kymppi ei paljoa auttanut. Päätinkin keskittyä vapaa-ajan viettoon. Retkistä muistan Stonehengen, jota ei vielä siihen aikaa oltu aidattu, kävimme automuseossa ja safaripuistossa. Päivän retken teimme myös Isle-of-Wight -saarelle.

Kesäkuinen Bournemouthissa oli lämmin, ranta kutsui ja punnan kurssi oli edullinen. Sateetonta kautta oli kestänyt pitkään, joten suihkussa käynti oli luvan takana, eikä palaneita nurmikoita oltu kasteltu viikkokausiin. Kotiin päästessä tuli itku, kun kotiväki ei ollut älynnyt lämmittää saunaa valmiiksi.

Perheemme oli varsin boheemi. Isä teki pitkää päivää hotellissa ja aasialaissyntyinen äiti värkkäili meille pieniä ruoka-annoksia, eväs-toastitkin oli leikattu neljäksi sieväksi kuutioksi. Olimme siis liki koko ajan nälissämme. Kerran päätimme syödä ennen kuin menemme kortteeriin illalliselle. Juuri sinä iltana meitä odottikin kumpaakin lautasella iso kokonainen keitetty kala.

Kaupungissa piisasi menomestoja. Myöhemmin muistan lukeneeni juttuja siitä, että englantilaistytöt karsastavat kielikurssityttöjä. Jo tuohon aikaan tutustuimme vain poikiin. Perhettä ei haitannut, vaikka kuljimme yökaudet diskoissa.

Mieleen jäi elävänä ensimmäinen kurkistus homoklubille. Etsimme kaverini kanssa brittipoikaa, johon hän oli sillä viikolla tutustunut. Kaveri oli kertonut soittelevansa tiskijukkana levyjä jollain klubilla. Paikka löytyikin hotellirakennuksen siivestä. Oven avasi varsin värikäs pari: toinen oli kääpiö ja toinen ilmiselvästi pitkä transvestiitti, vaikkei moinen sana tainnut sanavarastooni silloin vielä kuulua. Iltakarkelot olivat varsin toista kuin mitä olin Tommolan lavalla siihen mennessä nähnyt. Tuttumme järkyttyi meidät nähdessään, hänelle ei ollut päähän pälkähtänyt, että oikeasti ryysisimme paikalle.

Live-konserttiinkin pääsimme eli The War-bändi veti funkia, että tupa raikui. Mieleen jäi myös yksi sen illan tanssipartnereista. Ranskalaismies, jonka piti välttämättä imeskellä korvalehteäni, eikä hauistakaan käyttämällä saanut häneen tehtyä välimatkaa.

Lähtö Bournemouthista oli yhtä itkua ja hammasten kiristystä monelle tytölle. Paluuviikonlopun vietimme Lontoossa, missä tapasin sikäläisen kirjekaverini, Timin. Hänen paras kaverinsa, Henry, innostui sittemmin sen verran paljon Suomesta, että keräsi matkarahoja pallopoikana kahtena kesänä Wimbletonin tennisturnauksessa ja reilasi meille useammaksi viikoksi. Ensimmäistä kertaa jo samaisena kesänä 15-vuotiaana villasukat vaelluskengissä ja voimia antamassa likööriä pienessä taskumatissa. Uimataidottomana hän oli vähän kuin kala kuivalla maalla järven rannalla savolaisten keskellä.

Omat mukulat eivät kielikursseille hinkuneet enkä tiedä onko se ollut hyvä vai huono asia. Omia kielikurssikokemuksiani olen kartuttanut kuitenkin viime vuosina lisää.

Ranskassa 2006:

Vuosi 2006 oli monella tapaa vedenjakaja elämässäni. Jouduin irti säännöllisestä työajasta ja päätin ottaa vapaudesta ilon irti. Lähdin heti huhtikuussa apurahan vauhdittamana kahdeksi viikoksi Aix-en-Provenceen kielikurssille. Vinkki siihen tuli Ranskaan erikoistuneelta matkatoimistolta, Pamplemousselta (www.pamplemousse.fi) .

Kielikoulumme IS sijaitsi keskellä kaupunkia. Opiskelijat olivat eri-ikäisiä ja eri maista. Mukana oli muun muassa Hollannista neljän lapsen äiti, joka yli viisikymppisenä erottuaan vietti nyt toisen hollantilaismiehensä kanssa puolet vuodesta viljellen tulppaaneja kotimaassaan ja toisen puoliskon Orangen liepeillä Ranskassa. Oli paluumuuttajaperhe, joka asui anoppilassa, tavarat matkasivat vielä Atlantilla ja amerikkalaisminiä yritti opetella ääntämään elämänsä ensimmäisiä sanoja ranskaksi.

Oli saksalainen lapsiperheen äiti, joka ajoitti vuosittaisen kurssivisiittinsä niin, että hänen ranskalaisrakastajansa perhe oli varmasti ne viikot lomailemassa rouvan sukulaisissa. Ensimmäistä kertaa ulkomaille lähtenyt japanilaismimmi oli päättänyt tulla kuuluisaksi vaatesuunnittelijaksi, opiskella ensin vuoden ranskaa ja siirtyä sen jälkeen naapurimaahan opiskelemaan italiaa. Oli elämys käydä kaupungin parhaassa japanilaisessa ravintolassa syömässä hänen kanssaan sushia, kun henkilökunta kohteli maanaistaan kuin suurta harvinaisuutta ja halusi kuulla jokaisesta annoksesta, vastasiko se kotimaassa hänen saamiaan. Ja hyvin vastasivat. Saksalaismimmi ja minä sen sijaan olimme syöneet sushimme siihen asti – ja varmaan sen jälkeenkin – vastoin kaikkia japanilaisia perinteitä.

Opiskelijat jaettiin kirjallisen kokeen ja suullisen juttutuokion jälkeen sopiviin ryhmiin. Kielikurssia veti kaksi opettajaa vuoropäivinä. Molemmat olivat todella tehokkaita, opiskelijoiden toiveita kuunneltiin ja kaikki mitä opittiin oli saman tien äärimmäisen käyttökelpoista. Ryhmä oli pieni, eivätkä jäsenet vaihtuneet koko aikaa, mikä rauhoitti kokonaiskuviota.

Koulu järjesti iltapäivisin kulttuuriohjelmaa. Kuuntelin viinitarinoita ja kuuntelin luentoja. Kävin myös omin päin elokuvateattereissa katsomassa ranskalaisia elokuvia. Viikonloppuna olin mukana maaseuturetkellä, jossa kiersimme pienissä kaupungeissa meren rannalla ja vuoristossa ihaillen maisemia.

Kaupunki on Paul Cezannen ystäville paratiisi. Kävelin kukkulalle hänen kotimuseoonsa, harhailin hautausmaalla, kylvin roomalaisten aikanaan rakentamassa kylpylässä monta kertaa ja ihmettelin kirjaston valikoimat läpi. Suomalaisista kirjailijoista Arto Paasilinnaa löytyi vaikka kuinka monta opusta. Pikkukaupungissa kävellen pääsee paikasta toiseen. Hintataso on varsin korkea, joten halvat ostokset voi unohtaa.

Olin päättänyt, että perhemajoitukseen en nyt mene. Asuinkin huoneistohotellissa parvekkeellisessa yksiössä ja nautin paikallisista eväistä, tunnelmasta ja omista luvista. Kännykkäni varastettiin odotellessani yhtenä sunnuntai-iltapäivänä ravintolan ulkopuolella tuttavaani. Seuraavana päivänä pääsin testaamaan kertynyttä ranskan taitoa tehdessäni varkausilmoituksen paikallisella poliisiasemalla. Nuori komea konstaapeli kirjoitteli raporttia ja nautti ilmiselvästi tilanteesta. Toimiston seiniltä kurkistelivat ranskalaiset filmitähdet vanhoista elokuvamainoksista. Niin ranskalaista, ettei siinäkään tilanteessa harmittanut.

Pietarissa 2009:

Yritin opetella venäjää jo lukiovuosina, yhdeksän tuntia kahdessa viikossa. Alkuvuosina tarvitsin sitä jonkin verran töissä. Neuvostoliiton aikaan teimme köyhinä opiskelijoina ostos- ja bilematkoja Leningradiin tuon tuosta. Sitten tuli monen vuoden tauko, kunnes huomasin, ettei kurkusta tule minkäänlaista smalla talkia venäjäksi saati tunnistettavia sanoja ylipäätään.

Lähdin tammikuussa 2009 elvyttämään venäjän taitojani pakkasta paukkuvaan Pietariin, jonka varasin Suomi Venäjä -seuran kautta ( http://www.venajaseura.com/palvelut-ja-projektit/kielikurssit ). Kurssiin olisi kuulunut mahdollisuus asua Pietarin yliopiston opiskelijoiden asuntolassa Vasilin saaren perukoilla.

Päätin, että kun Pietariin mennään, niin keskustassa asutaan. Asuin pääkadun varrella Nevski 105 -huoneistohotellissa, jossa aamupala kuuluu huonehintaan (http://pietarihuoneisto.com/). Paikan hengetär Irina puhuu loistavaa venäjää ja hänen kanssaan voi asioida sähköpostitse suomeksikin. Tavallisessa kerrostalossa sijaitsevat huoneet ovat siistejä ja pitkäaikaismajoitukseen voi sopia edullisia hintoja.

Parasta on kuitenkin se, että pystyy liikkumaan Pietarin koko historiallisen keskustan alueella jalan. Tammikuisessa Pietarissa se tarkoitti sitä, että suolalla sulatetut lumet kastelivat kengät ja suolarantu näkyi polven kohdalla. Tarpeeksi monia housuja ja kenkäpareja siis mukaan, että on mitä kuivatella.

Myöhemmin olen tajunnut, miten onnekas olinkaan, sillä samalle kurssille päätyi kaksi suomalaismimmiä. Heidän kanssaan olimme ryhmän pysyvä ydin. Muuten väki vaihtuikin tuon tuosta. Edellisistä venäjän opinnoistani oli käytännössä kulunut 28 vuotta. Tasotestin mukaan päädyin opiskelemaan kirjaa numero kolme (muistaakseni kirjoja oli kaikkiaan viisi) ja kappaleita oli menty siitäkin eteenpäin melkoinen määrä.  Ensimmäisellä tunnilla lähdettiin tarkistamaan kotitehtäviä muistaakseni datiivin monikon taivutuksesta. Sitten tehtiinkin jo sanelua ja kotiläksyksi tuli aine. Opettajat opettavat 50-luvun metodein, ovat erittäin tehokkaita ja vaativia, läpi käydään kielioppia, ääntämistä, kirjoittamista, keskusteluharjoituksia ja tekstejä.

Suuri osa opiskelijoista viettää kokonaisen vuoden opintojen parissa ja yksittäiset kurssilaiset tulevat ja menevät. Omassa ryhmässämme oli eurooppalaisten lisäksi korealaisia ja kiinalaisia. Ensimmäisen viikon jälkeen me suomalaiset päätimme, että haluamme keskustella enemmän. Tähän vaikutti myös se, että ryhmässämme oli yksi – vain kielioppitunneilla käynyt – korealaisopiskelija, joiden mielestä olimme hänen tempoonsa verrattuna liian hitaita. Pääsimmekin leppoisampaan ryhmään, jossa oli lisäksemme kolme kannustavaa kiinalaista ja saimme keskustella niin paljon kuin halusimme tohtoritasoisen opettajan johdolla.

Nautimme Pietarin nähtävyyksistä. ”Vuokrasin” itselleni englanninkielisen oppaan Eremitaasiin ja näin kahdessa tunnissa täsmänä mitä halusin ja mikä hänen mielestään minun kuului nähdä. Valokuvasin ja testasin kuppiloita. Pietarin pikaruokapaikat, kuten Teremok (http://teremok.ru/) sulattivat sielun monena pakkaspäivänä blini- ja keittoannoksineen. Hyviä kahviloita, ranskalainen leipomokahvila ja muita venäläisiä pikaruokapaikkoja löytyy niitäkin ihan Nevski 105:n vierestä. Pietarissa pärjää pikkurahallakin, kun valitsee viisaasti.

Iltaohjelmaa Pietarissa piisaa. Opiskelupäivät ajoittuivat välillä osin myös iltapäivälle ja joka päivä tuli myös kotona tehtävää, joten keskellä joutui iltamenoista välillä vähän tinkimään.

Pietari 2011:

Nälkä venäjän kielen elvytykseen oli herännyt ja toukokuussa 2001 lähdin jälleen. Tällä kertaa meitä oli pieni suomalaisryhmä, joka jaettiin tasotestien perusteella eri ryhmiin. Jouduin alkeistasosta seuraavalle tasolle. Sirkuksen vieressä sijaitseva kielikoulu Liden & Denz (http://www.lidenz.ru/) on sveitsiläisomisteinen ketju. Kullakin ryhmällä oli yksi opettaja, joka kävi läpi asioita. Omassa ryhmässäni oli useita liki vasta-alkajia. Ummikkoamerikkalainen mimmi, joka oli lähtenyt etelävaltioista oppimaan kieltä nähdäkseen maailmaa. Kolme viikkoa eivät olleet vielä tuoneet hänelle intonaatiota, josta olisi saanut selvää. Hän kertoi käyttävänsä kaikki iltansa siihen, että yrittää kääntää päivän mittaan käydyt tekstit ja opetella uudet asiat. Tällä kurssilla pelinhenkeen kuului, että opiskelijat asuivat perheissä.

Yksi sveitsiläinen toimitusjohtaja kertoi viimeisellä viikolla, että hyvinhän se sujuu asuminen kaksiossa, mutta kun hän käy suihkussa muiden tullessa aamiaiselle. Ilmeisesti huoneistoon oli jälkikäteen asennettu suihkukoppi keittiöön. Muu perhe, isoäiti ja hänen lapsensa lapsineen, asui toisessa huoneessa ja maksava vieras toisessa. Tilannetta helpotti toukokuussa se, että perhe pääsi viikonlopuiksi karkaamaan datshalleen virittelemään viljelyksiään.

Kielenopetus oli edelliseen kurssiin verrattuna ehkä vähän yksipuolista. Nyt valittiin teema ja sen ympäriltä opiskeltiin sitten kaikkea mahdollista. Oma teemamme oli liki koko kaksi viikkoa huone ja sen sisustus. Ääntämisen opiskeluun ei käytetty liiemmin aikaa, mutta opettajan korva ilmeisesti harjaantui kuuntelemaan murretta jos toistakin.

Kirjoitusharjoituksia teimme jonkin verran. Oppimateriaalina käytettiin monisteita.  Sen sijaan puhetta piisasi, puhuimme parin kanssa, ryhmässä ja käytävillä. Ehkä tätäkin kurssirakennetta vaivasi vähän se, että osa opiskelijoista jatkoi koulussa pitkiä aikoja. Meitä kahden ja kolmen viikon kävijöitäkin oli paljon. Koulun traditioon kuului myös se, että sisätiloissa ”sai” puhua vain venäjää. Koululla oli kanttiini, josta sai teetä ja pientä purtavaa, jos oli tarpeeksi vikkelä, sillä tauot kestivät yleensä vain kymmenisen minuuttia.

Koulu järjesti myös retkiä. Pääsin käymään Novgorodissa kauniina kevätpäivänä ja tutustuin Pietarhoviin ryhmän kanssa. Molemmat retket olisivat varmasti jääneet toteutumatta omatoimisesti.

Asuin suomalaiskaverini studioyksiössä Nevan ja Fontankan vieressä, huippusijainti ja huippukämppä. Käytännön pikkuniksejä piti kuitenkin opetella. Hankalin niistä oli, kuinka liki sileällä aitanoven avaimen pituisella avaimella saa kierrettyä ulko-oven auki, oli muistettava pistää vessapaperit paperiroskikseen etteivät ne tukkineet yli satavuotiaan talon viemäreitä, totuteltava vessanpytyn yläpuolella hurisevaan vettä lämmittävään kaasulämmittimeen ja keittiössä kaasuhellaan. Eleltävä ylipäätään niin kuin paikalliset elävät. Väriä elämään toi myös samassa korttelissa toimiva taidekoulu, jonka opiskelijat olivat rakennelleet taitavia mosaiikkitaideteoksia ja maalailleet teoksiaan sisäpihojen seiniin.

Parissa viikossa syntyi monta vakiotapaa toimia ja asiakassuhde lähikauppaan. He oppivat vakio-ostokseni niin, että kasailivat tavaroita usein jo ennen kuin ehdin suutani avata. Yhdellä reissulla lievässä maistissa ollut naisasiakaskin otti kontaktia ja ihmetteli, että miten voit näyttää noin ”normalnajalta”, vaikka syöt noin terveellisesti. Sitä mietin välillä itsekin.

Keväisessä Pietarissa otin valokuvia koko ajan. Näin kaupungin vappuilmeen ja vapauden päivän kansanjoukot. Kuljin ydinkeskustassa paikoissa, joihin en ollut aiemmin ehtinyt. Leppoisa keli teki kävelyretkistä kiireettömiä. Käytän edelleen Pietarin-reissujani vanhasta muistista myös ostosreissuina. Nykyään raahaan tuliaisina etupäässä laukullisen nöttösiä eli erilaisia teen kanssa syötäviä pikkumakeita vohveleita, suklaita ja keksejä vierasvaraksi mökille ja kotiin. Haen Dom knigi -kirjakaupasta (http://www.dom-knigi.ru/) yleensä ison kasan muistikirjoja ja vanhoja neukkuaikaisista julisteista tehtyjä retrokortteja.  Mielestäni mikä tahansa tekosyy riittää Pietarin-reissuun. Kielikurssi on niistä parhaasta päästä.

Kirjoitti Päivi

#kielikurssimatka #bournemouth #aixenprovence #pietari

Lost and found

 

Lost and found

Monta kamaa on hukkunut maailmalla. Omaa hölmöyttä.  Yllättävän usein ne ovat silti palautuneet minulle.

Oikeasti minulta on varastettu maailmalla vain vanha matkapuhelin. Se vietiin keskellä kirkasta kevätpäivää käsilaukusta Ranskassa Aix-en-Provencessa sunnuntaipäivänä, kun kadulla ei vaikuttanut olevan juuri ketään. Olin vain hetkeä aiemmin soittanut sillä ja vetänyt laukun vetskarin kiinni.

Pariisissa 80-luvun alussa interrail-matkalla. Suomessa oli yleislakko, mikä tarkoitti sitä, että ainoat laivat Ruotsiin kulkivat Turun kautta. Amsterdamissa vietettyjen päivien jälkeen sujahdimme luokkakaverin kanssaPariisiin. Siellä majapaikkana oli ensin Unescon retkeilymaja Pohjois-Pariisissa, mistä tutun suomalais-ranskalaisen pariskunnan piti hakea meidät kotiinsa palattuaan lomalta.

Sinä päivänä kävimme kirpputoriostoksilla Port de Clignancourtilla. Pariisissakin oli menossa lakko. Julkisten tilojen siivous ja roskien korjaus olivat olleet tekemättä pitkään. Metron portaissa lojui senttien roskakerros ja siellä täällä näkyi korkeita kasoja valkoisiin muovipusseihin pakattuja roskia.

Minun matka-aarteeni olivat myös valkoisessa muovipussissa: kalenteri, jossa olivat kaikki yhteystietoni, pieni taskukamera ja kirpparilta löytämäni tasaraitahaalari. Pariisin Montparnassen asemalla istahdin toviksi penkille ja kuinka ollakaan, junaan hypättyäni tajusin jättäneeni valkoisen muovipussini istuimen viereen.

Ei kuin pienellä pohjoisen metroasemalla vinkumaan surkealla ranskalla kahdelle luukun taakse maastoutuneelle arrogantille ranskalaisvirkamiehelle. Ilmeisesti he lopulta päättivät, ettei tuosta kielipuolikahjosta pääse eroon ellei soita metron löytötavarakeskukseen. Olipa suuri hämmästys heilläkin, kun sieltä kerrottiin, että juuri tällainen pussukka on löytynyt ja joku on tuomassa sitä keskukseen. Lupasivat käännyttää tuojan sieltä takaisin Montparnassen asemalle, missä saisin pussukan. Siispä saman tien metrojunalla hakemaan pussukkaa.

Kun reipasta tuntia myöhemmin saavuimme retkeilymajalle, siellä vollottaa silmät punaisena suomalaisemäntämme, että kun he myöhästyivät tunnin niin suomalaisvieraat ehtivät sinä aikana jo lähteä eikä meitä enää löydy mistään. Hänen miehensä, syntyperäinen pariisilainen oli raivoissaan hänkin. Meille. Michel oli varma, että tarinamme kadonneesta muovipussista ja sen löytymisestä on hätävalhe, jonka keksimme syyksi myöhästymiselle. Hän oli täysin asiastaan vakuuttunut, koska ei ollut ikänään kuullut mitään vastaavaa tapahtuvan Pariisin metrossa.

Unkarissa 80-luvun loppupuolella: olimme opiskelukaverin kanssa edustamassa entisiä toimittajaopiskelijoita FEJS Veterans -verkoston perustamiskokouksessa Unkarin Balaton-järvellä. Lähtöpäivänä odottelimme toimittajajärjestön kesäpaikan terassilla unkarilaista tuttavaperhettäni noutamaan meitä Budapestiin. Lapsiperhe pelmahti paikalle ja lähdimme hikiselle paluumatkalle pienessä autossa kahden pikkulapsen kanssa.

Budapestissä oli tarkoitus kurkistaa muutama keskustan ykkösnähtävyys ennen majoittumista omakotitaloon lähiössä. Heti kun vedimme auton parkkiin, tajusin, että olin jättänyt upouuden kinojärjestelmäkamerani laukkuineen terassin pöydän alle. Näppärä unkarilaiskaverini soitti numerotiedusteluun ja siitä majapaikkaan. Laukku oli löydetty sisältöineen. Kaverini lupasi, että saan sen kyllä. Hän keksii keinon.

Parin viikon kuluttua seison lauttasaarelaisen kerrostalon porraskäytävässä ja iloinen unkarilainen atk-ohjelmoitsija antaa minulle kameralaukkuni. Siihen aikaan unkarilaiset ohjelmoijat olivat kovaa valuuttaa täällä pohjoisessa ja joku kaverini miehen kavereista oli ottanut huolehtiakseen kamerani perille.

Leningradissa 80-luvun alussa: istuimme kihlattuni kanssa Sadkon baarissa iltaa. Seuraan tuli paikallisia köriläitä, jotka selvästikin olivat tunkemassa mukaamme puoliväkisin. Pari ystävällisemmän oloista paikallista miestä ryhtyi sitten pelastusoperaatioon.

Neuvostoliiton aikaan koin vielä pärjääväni venäjän taidollani, joten lähdimme sitten näiden turvalliselta tuntuneiden kahden miehen kanssa kirpakassa pakkasessa taksilla kohti Moskova-hotellia. Miehet piilottivat paikalliset turkishattunsa ovimiehen näkyvistä ja pääsimme kaikki yömyssyille hotellihuoneeseemme. Lähtiessään toinen antoi vielä puhelinnumeronsa.

Kun kaverit olivat lähteneet, tajusin, että puhelinnumeron jättäneen kaverin turkislakki oli jäänyt meille huoneeseen. Heti aamulla alan sitten soittaa hotellihuoneen lankapuhelimella numeroon. Monta kertaa. Joka kerta vastaa nainen, jolle selostan, että voisiko miehesi tulla Dom knigi -kirjakaupan eteen tänään iltapäivällä kolmelta niin hän saisi hattunsa takaisin. Jotain selvää nainen puheestani saa, sillä hän kirkuu joka kerta hysteerisenä, että ei ole mitään miestä eikä hattua.

Päivystämme iltapäivällä pitkän ajan pakkasessa hattu muovikassissa, mutta eipä miestä näy. Myöhemmin tajuan, ettei oma toimintani ollut ihan viisaimmasta päästä ottaen huomioon. Ulkomaalaisten kanssa hengailu ei ollut ihan vaaraton vapaa-ajan viettolaji. Kun en muutakaan keksi niin otan hatun – sikäläisen statussymbolin –  mukaan Suomeen. Hattua käytti sittemmin meillä kotona maalla siihen aikaan asunut tanskalaissyntyinen Niels elämänsä loppuun saakka.

Tallinnassa pari vuotta sitten: kävelen keskikaupungilla täysin autiolla kadulla vieressäni mies, jolla on päässään paikallinen, turistikojuissa myytävä talvihattu. Läheisellä parkkipaikalla nousee mies autosta. Jotenkin rekisteröin sen, koska paikalla ei ole meidän lisäksemme ketään. Ihmettelen sitten, minne kaveri häipyi, kun häntä ei näy eikä kuulu askelia. Näyteikkunasta vilkaistessani näen, että hän onkin takanani käsi ojossa. Pudottaudun parkissa olevien autojen puolelle, käännyn ja huudahdan. Miehen kädestä tippuu pitkulainen Dato-kalenterini katuun. Kaveri sujahtaa saman tien läheisestä kerrostalon ovesta sisään.

Suureksi hämmästyksekseni hän tulee saman tien takaisin ja alkaa tilittää englanniksi, että enkö nähnyt takanani mustanahkatakkaista pientä poikaa, joka yritti juuri ryöstää minut. Poika oli mukamas pinkaissut saman tien karkuun. ”Ystävällisesti” kaveri näyttää vielä, että pistä laukku olan yli vatsan puolelle. Päättelen, että kaveri tapasi väijyä autossa, tehdä pinsettiotteella näpistykset ja sujahdella saman tien porttikongiin. Eikä uhri ikinä edes tajua nappasi laukusta arvokamoja ja missä.

Päivi

#lostandfound #löytötavarat #matkavakuutus