Tarinankeruumatkalla Nepalissa

Idea syntyi Naisten Pankin viestintäryhmän kokouksessa syksyllä 2017. Valokuvaajamme Maria Miklas kävi läpi Kambodzassa ottamiaan kuvia ja totesi että olisipa kiva jos joskus mukana reissuilla olisi toimittaja. Sen enempiä ajattelematta tokaisin että minä voisin kyllä lähteä. Siitä läpästä lähti liikkeelle suunnittelu, jonka seurauksena istuimme maanantaina 19. marraskuuta 2018 Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Takana oli lukuisia yhteisiä tapaamisia, suunnitelmia, suunnitelmien muutoksia, uusia suunnitelmia, yhteydenottoja, tuumailuja, budjetin laatimista, apurahojen hakua, mesenaattikampanjan toteuttamista ja varusteiden hankintaa.

Olimme matkalla Nepaliin, tarkoituksena dokumentoida Naisten Pankilta tukea saaneiden naisten tarinoita. Korvaamattomana apuna matkavalmisteluissamme olivat Naisten Pankin koordinaattori Mirna Aho, joka oli yhteyshenkilömme Kathmandun suuntaan sekä Kathmandun maatoimiston väki, joka oli laatinut meille yksityiskohtaisen ohjelman. Siihen sisältyi yli 10 naisen henkilökohtainen haastattelu sekä kahden yön yöpyminen kotimajoituksessa vuoristokylässä.

Osa 1: ensimmäinen viikko

Lensimme Kathmanduun Dohan kautta ja saavuimme sumuiseen Kathmanduun tiistaina aamupäivällä. Hotellistamme Oasis Kathmandusta oli järjestetty kuljetus, joten pääsimme helposti suoraan hotellille. Hotellin omistaja herra Tulsi oli meitä vastassa ja piti perusteellisen tervetuliaispuheen. Hotelli sijaitsi ihan Thamelin (Kathmandun basaarikeskusta) vieressä ja oli hyvää keskitasoa. Huone tosin oli minun makuuni kylmä, vaikka ilmastointilaite puhalsi myös lämmintä ilmaa.

Thamelin kaupunginosa on täynnä pieniä kujia, joilla kulkevat niin jalankulkijat, kulkukoirat, riksat, mopot sekä autot. Vieri viereen on ahdettu kauppoja, ravintoloita ja hierontapaikkoja. Kaupunkia peittää saastesumu, minkä vuoksi ihmisillä näkyi paljon hengityssuojaimia. Kauppojen ja ravintoloiden hintataso vaihtelee, mutta halvallakin pääsee.

Me etsiydyimme ensimmäisinä päivinä paikallisiin ravintoloihin, joissa ruoka oli pääasiassa maukasta ja edullista. Viiniä sen sijaan ei voi suositella. Paikalliset ravintolat tarjoavat enimmäkseen joko nepalilaista tai intialaista viiniä, joista kummastakaan ei kovin korkeita pisteitä voi antaa.
Salaatit ja muut länsimaiset herkut sai unohtaa, siitä piti huolen erityisesti ’salaattipoliisimme’ Maria, joka jaksoi muistuttaa hygieniasäännöistä pitkin matkaa. Onneksi, sillä itse olen aina ollut sen suhteen melko huoleton. Viimeisinä päivinä en voinut vastustaa kiusausta ja kun olin yksin aamiaisella, nappasin muutaman tuoreen tomaattiviipaleen suuhuni. Vatsa kesti ne onneksi hyvin.

Turistikierroksellamme kävimme katsomassa muun muassa Kathmandun Durbar Squaren, temppeliaukion, joka kärsi isoja vaurioita vuoden 2015 maanjäristyksessä.
Maria halusi fiilistellä edellisen matkansa tunnelmia hippien aikanaan suosimalla Freak Streetillä, joka nykyään ei juurikaan eroa muista alueen kaduista.

Keskiviikkoiltana tapasimme Naisten Pankin vapaaehtoisryhmän, joka oli tullut jo edellisviikolla ja tehnyt kolmen päivän matkan Sindhulin alueelle, jossa Naisten Pankki aloitti uuden hankkeen vuoden alussa. Illastimme ryhmän hotellissa (Maya Manor) ja kuulimme heidän kokemuksiaan kylävierailulta. Kokemus oli ollut ainutkertainen ja naiset puhkuivat intoa.
Torstaina pääsimme käymään FCA:n (Finnish Church Aid) maatoimistolla ja lopultakin tapasimme ne ihmiset, jotka olivat auttaneet meitä toteuttamaan matkamme. Hari Karki, Arati Rayamajhi ja Namraj Sedhai osoittautuivat sydämellisiksi ihmisiksi, jotka todella olivat nähneet vaivaa laatiakseen meille mahdollisimman kattavan matkaohjelman tulevalle viikolle.

FCA-vierailun jälkeen tapasimme vielä kumppanuusjärjestö FWEAN:n upeita naisia. Näidenkin naisten yhteisenä tavoitteena on tukea heikommassa asemassa olevia kanssasisariaan ja helpottaa heidän toimeentuloaan ja elämäänsä. Tunsimme suurta yhteenkuuluvuutta ja entistä enemmän tunsimme olevamme tärkeällä asialla.

Torstai-ilta huipentui vierailuun Suomen suurlähetystössä, jossa meitä emännöi konsuli Riitta Mensonen ja erityisasiantuntija Kati Bhose. Myös suurlähettiläs Pertti Anttinen piipahti tervehtimässä meitä. Sydämellinen tapaaminen huipentui saunomiseen. Lähetystön pihassa on aito suomalainen, puulämmitteinen sauna, joka antoi kunnon löylyt.

Perjantaina lähdimme vapaaehtoisryhmän kanssa kohti Ghushelin kylää. Paikka oli sama, johon tulisimme uudestaan seuraavalla viikolla ja jossa myös yöpyisimme. Vähän siis jännitti nähdä, minkälainen kylä meitä odotti. Läksimme liikkeelle neljän jeepin letkassa.
Matka kesti kolmisen tuntia, aluksi ajettiin vilkasliikenteistä mutta huonokuntoista kaupunkitietä, sitten siirryttiin vuoren rinteille. Tiet olivat tosi huonoja, kapeita ja kulkivat rotkon reunalla. Ohitusvaraa ei juurikaan ollut. KUA:n taitavat kuskit pitivät kuitenkin meidät turvallisesti tien päällä.

Perille päästyämme tutustuimme ensin paikallisen osuuskunnan naisiin. Osuuskunnalla on oma talo, jota he aikovat jatkossa laajentaa ja lisätä taloon toisen kerroksen. Naiset kertoivat toiminnastaan, osuuskunta on aktiivinen ja naisille tärkeä. Heillä on useita säästö- ja lainaryhmiä ja naisille järjestetään erilaisia koulutuksia.
Ennen lounasta pääsimme tutustumaan paikalliseen vessatarjontaan. Kuten odotettavissa oli, vessat olivat reikä maassa ja vesisanko reiän vieressä. Kädet pestään pömpelin ulkopuolella tai omalla käsidesillä/kosteuspyyhkeellä. Eritasoiset reikävessat tulivat sitten myöhemmin erittäinkin tutuiksi. Yleensä pidätin hengitystä koko toimituksen ajan ja yritin minimoida vessassa käynnit, vaikka olenkin kesäisten venereissujen ansiosta tottunut puskapissaaja. Monet kylien ja talojen vessoista olivat kuitenkin hard core -kokemuksia verrattuna kyykkypissaan suomalaisessa metsässä.

Picnic-lounaan jälkeen jakaannuimme kahteen ryhmään. Minä tälläydyin porukkaan, joka käveli vartin verran jyrkkää mäkeä alas pienelle maatilalle. Siellä tapasimme Radha Sapkotan, joka kertoi meille elämästään. Innokas anoppi seurasi tilannetta ja kommentoi välillä enemmän kuin oli tarpeenkaan. Saimme kuitenkin hyvän käsityksen, minkälaista on elää vuoristossa välillä rankoissakin olosuhteissa. Radha oli kuitenkin optimistinen ja valoisa ihminen ja kertoi osuuskunnan tuoneen hänelle isoja parannuksia omaan elämään.
Päivä oli pitkä, mutta mielenkiintoinen. Aloimme jo innolla odottaa omaa tulevaa reissuamme, jolloin pääsisimme vielä syvemmin tutustumaan kyläläisten elämään.

Lauantaiaamuna kävimme katsastamassa hotellin vieressä olevan Garden of Dreamsin (www.gardenofdreams.org.np), aidatun puutarhan, jossa on myös ravintola. Kathmandun melun jälkeen puutarha tuntui auvoisen rauhalliselta, mutta ravintola tuotti pettymyksen. Leivitetyt kalat ja sienet jäivät syömättä, lopulta söimme vain ranskalaiset perunat.

Illaksi meidät oli kutsuttu FCA:n johtajan, tyylikkään Sofia Olssonin kotiin. Sofian koti sijaitsee Patanin alueella Kathmandussa ja on iso ja tyylillä sisustettu talo. Sofia oli kutsunut kylään koko meidän ison ryhmän ja tarjoili maistuvaa keittoa, leipää ja juustoja. Minua ilahdutti erityisesti gluteeniton tuore leipä, jota Sofialla kylässä ollut ystäväpariskunnan rouva (keliaakko hänkin), oli löytänyt. Söin sitä hävyttömän paljon, kuten myös juustoja, joita ei meidän hotellin aamiaisella ollut tarjolla.
Sunnuntaina keräsimme voimia seuraavaa viikkoa varten. Minä kävin lähellä olevassa Pranamaya-studiossa hatha-joogassa (http://pranamaya-yoga.com/), Maria nautti Himalaya Healersin hieronnasta (himalayanhealer.com).
Iltapäivällä kyselimme pesussa olleita ja siellä kadonneita vaatteitamme hotellin respasta. Asia luvattiin hoitaa.
Illalla pakkasimme reput seuraavaa kolmen päivän ja kahden yön reissua varten. Jännitys alkoi nousta, mitähän meillä olikaan edessä? Lopultakin pääsisimme tekemään sitä mitä varten oli Nepaliin tultu.

Osa 2: toinen viikko
Maanantaina 26.11. keräsimme kimpsumme ja aamiaisen jälkeen asetuimme odottamaan kyytiämme. Tiesimme saaneemme FCA:n parhaimman kuskin Dilli Basnetin, joka osoittautui myös rennoksi tyypiksi ja rauhalliseksi kuskiksi. Hänet olimmekin jo tavanneet perjantaisella retkellä. Tulkki Bishawhari Nepali oli sen sijaan uusi tuttavuus, nuori noin kolmikymppinen koulutettu tyyppi. Englannintaito oli hyvä, mutta varsinkin alussa hänen murteellinen puheensa tuotti ongelmia. Viikon aikana siihenkin onneksi tottui.

Kyytiin hyppäsi vielä SOLVE:n projektikoordinaattori NarMaya Rana ja matka kohti Ghushelia alkoi. Perille päästyämme majoittauduimme Gautamin perheen kotiin. Talo oli tyypillinen vuoristokylän koti, kerroksia oli kaksi, joista yläkerta näytti ainakin minun silmiini vielä keskeneräiseltä raksalta. Meidät majoitettiin alakerran huoneeseen, jonka sisustus oli kaksi sänkyä + nurkassa epämääräistä rojua. Ikkuna oli, mutta laseja ei. Sängyt olivat kivikovia, ja lämpötila noin + 10 astetta. sähkölamppu ja katkaisin roikkuivat katosta, pistorasiaa ei ollut. Meidän huoneen lisäksi alakerrassa oli toinen huone, jonkinlainen yhdistetty oleskelu+makuuhuone, jossa Dilli ja Bishaw nukkuivat. Huoneessa oli myös televisio, jota talon väki tuntui katselevan iltamyöhään.
Ennen haastattelukierrokselle lähtöä meille tarjottiin lounas. Sarita, perheen äiti ja anoppi valmistivat meille ruokaa talon alakerran kolmannessa huoneessa, jossa ruoka valmistui avotulella ja kahdella kaasuliedellä. Ruoanlaiton aikana huoneessa pyöri myös herra Gautamin isä sekä vaihtelevasti kylän väkeä. Ruoka valmistettiin enimmäkseen istuma-asennossa lattialla.

Talon emäntä jakoi ruoan jokaisen lautaselle. Annokseen kuului vihannesseos, riisiä ja mausteliemi. Ruoan jälkeen tarjoiltiin lämmintä buffalon maitoa. Myöhemmin viikolla huomasimme, että syötiinpä missä tahansa, ateria koostui aina samoista raaka-aineista. Vain kerran meille tarjottiin riisin sijaan kookoksesta tehtyä riisivanukasta. Se maistui makealta ja muistutti vähän tuoreriisipuuroa.
Maanantai-iltapäivällä tapasimme ensimmäiset kaksi haastateltavaamme. Toisen, Sunita Thapan luo piti lähteä kävellen, autotietä ei ollut. Kuskimme Dilli, kellokallemme, muistutti, että ennen pimeää on oltava takaisin autolla.

Läksimme kävelemään hyvin kapeaa vuoristopolkua, joka kulki jyrkän rinteen reunamaa pitkin. Toisin paikoin polku oli niin lähellä rotkon reunaa, että yksikin harha-askel olisi suistanut suoraan vuoren rinnettä alas. Pidimme katseet tiukasti polussa, vaikka välillä pelottikin. Muistutin itselleni, että tätä polkua pitkin perhe kulkee lähes päivittäin kylään ja takaisin.
Perillä meitä odotti sydämellinen ja kuvankaunis Sunita, joka – päivitellessämme jyrkkää polkua – kertoi tyttärensä kerran tipahtaneen rotkon reunalta ja pudonneen noin 200 metriä alaspäin. Onneksi tytär oli selvinnyt säikäykseltä.

Kuten monesti haastattelujen aikana tapahtui, myös Sunitan luona vieraillessamme paikalle alkoi kerääntyä uteliaita kyläläisiä. Muutamat naiset ryhtyivät valmistelemaan ruokaa ja niinpä saimme taas riisilautaset vihanneslisukkeineen eteemme. Juttua riitti, niin Sunitalla kuin kyläläisilläkin ja aloin jo silmäillä kelloa huolestuneena. En todellakaan halunnut meidän lähtevän kävelemään polkua takaisin pimeässä. Onneksi kuitenkin ehdimme kylään takaisin valoisan aikaan.
Tuntui täysin käsittämättömältä, että ihmiset elävät, useimmat koko elämänsä, vaikeakulkuisissa paikoissa, joista he lähes päivittäin tuovat kantamalla jalkaisin myytävät vihannekset kylän keruupaikalle.
Jonkinasteinen shokki oli myös yöpyminen Gautamien vierashuoneessa. Pelkästään kylmyys (ja ne jotka tuntevat minut, tietävät minun palelevan normaalioloissakin) aiheutti elimistölle lähes hälytystilan. Silti yritin sängyllä istuen saada haastatteluja puretuksi himmeässä sähkövalossa.
Vaatteiden vaihdossa teimme pienimuotoisia maailmanennätyksiä, kun alusvaatteet oli pakko vaihtaa. Peseydyimme kosteuspyyhkeillä ja vessakäynneistä suoriuduimme mahdollisimman nopeasti. Hammaspesu onnistui talon nurkalla olevan kylmävesiraanan alla. Papiljoteista en tietenkään luopunut, ne kulkivat mukana ja vaikka fööniä ei (tietenkään) ollut, niin joka aamu pidin ainakin hetken paplarit päässä, edes muodon vuoksi.

Minun yövarusteenani oli jaloissa hiihtokalsarit, pyjamahousut ja mustat treenihousut (joita käytin myös päivällä) ja fleecellä vuoratut villaiset polvisukat. Ylävartaloa lämmitti hiihtoaluspaita, fleece, neule ja kevyt toppatakki. Harmitti että pipoa ei ollut. Näillä varusteilla tungin itseni makuupussiin, jonka sisällä oli ns. travel sheet, makuupussilakana. Sekään ei riittänyt, vaan minun oli pakko vetää vielä makuupussin päälle emännän tuoma paksu peitto, jonka päällä oli elämää nähnyt lakana. Kun olin saanut survottua itseni tämän tekstiilipläjäyksen sisään, en enää pystynyt siellä liikkumaan mihinkään suuntaan. Yritin myös olla koskematta likaista peittoa.

Ja siinä vaiheessa yleensä huomasin, että vielä pitää käydä pissalla. Se tarkoitti myös sitä, että kun olin saanut väännettyä itseni ulos makuupussista, jouduin riisumaan ne juuri ihanasti lämmittäneet villasukat ja laittamaan jalkaan varvastossut. hipsimään ulos, pidättämään hengitystä huussissa, juoksemaan pesemään kädet jääkylmällä vedellä ja palaamaan takaisin suorittamaan sukelluksen makuupussin uumeniin uudestaan.
Kaikista epämukavuuksista huolimatta onnistuimme suhtautumaan tilanteisiin huumorilla. Tulkkimme totesi olleensa meistä vähän huolissaan, kun toisena iltana emme osallistuneet kolmen tunnin riisi-illalliselle. Kuultuamme huoneestamme äänekästä naurua hän päätteli asioiden olevan kunnossa. Meitä ei enää tiistai-iltana houkuttanut istua 2-3 tuntia savussa epämukavilla palleilla odottamassa ruoan valmistumista. Söimme iltapalaksi evääksi otettuja gluteenittomia näkkileipiä ja sipsejä. Kyytipoikana ikkunalaudalla kylmennyt pullovesi.
Kaikkiaan olimme Gautamien kotona kaksi yötä ja keskiviikkona palasimme takaisin hotelliin, jonka lämmin suihku, jääkaapissa ollut viini ja puhtaat lakanat tuntuivat todella ylellisiltä.
Haastattelukierrokset jatkuivat kuitenkin vielä kaksi päivää. Torstain olimme Bhattedandassa ja perjantain Bhardeussa.

Kaikkiaan näiden päivien aikana ehdimme tavata 13 naista, joita kaikkia haastattelimme, kuvasimme ja osaa videoimme. Päivät olivat pitkiä ja työntäyteisiä, tapasimme paljon ihmisiä, haastattelutilanteissa oli lähes poikkeuksetta paikalla useita uteliaita kyläläisiä.
Itselleni haasteellista – ja uutta – oli haastattelujen tekeminen tulkin välityksellä. Bishaw oli kohtelias, sympaattinen ja englantia hyvin taitava nuori mies, mutta hän äänsi englantia hyvin nepalilaisittain ja puhui välillä nopeasti. Onneksi olin ottanut sanelukoneen mukaan, joten myöhemmin voin palata vielä kertaamaan epäselviksi jääneet kohdat.

Meihin suhtauduttiin erittäin lämpimästi, ja Mariaa ilahdutti naisten helppo kuvattavuus. Hämmästyttävää oli naisten optimismi ja positiivinen elämänasenne. Olosuhteet vuoristossa ovat todella karut ja elämä kovaa. Viljelykset ovat pääosin erittäin jyrkillä rinteillä ja välillä jouduimme lähes konttaamaan päästäksemme perille.

Kodit olivat hyvin pelkistettyjä ja meidän mittapuun mukaan todella ankeita. Ei mattoja, ei verhoja, ylipäätään tekstiilejä ja värejä vähän. Astiat ovat peltiä ja niitä säilytetään avohyllyillä, mitään keittiökaappeja ei ole. Yleensä keittonurkassa oli kaasuliesi, mutta useimmiten ruoka valmistettiin avotulella lattialla istuen. Ainoa valaistus on heikosti valaisevat sähkölamppu (varjostimista ei ollut tietoakaan).
Peseytyminen (niin tiskit, vaatteet kuin ihmisetkin) tapahtuu talon nurkalla olevan raanaveden alla. Vesi on luonnollisesti jääkylmää. Keskiviikkoaamuna näin, miten emäntämme Sarita pesi hiuksiaan karjan ruokintapaikalla olevan hanan alla.
Ghushelin kylässä elinkeinona on lähes yksinomaan pienviljely. Tilat ovat pieniä ja sato käytetään sekä omiin tarpeisiin että myytäväksi.

Bhardeun ja Bhattedandan kylissä elämä on asteen verran kehittyneempää. Molemmissa kylissä söimme lounaan paikallisessa ’baarissa’, jossa lounasannoksen (samaa riisiä ja vihannesta) hinta oli yksi euro. Ruoka oli toki maukasta.

Viiden päivän työrupeaman päätteeksi kävimme vielä FCA:n toimistolla maksamassa tulkin ja kuskimme kulut. Tapasimme vielä toimiston väkeä ja kiitimme perusteellisesti tehdyistä ja hyvin onnistuneista matkajärjestelyistä.
Tunsimme vähän ylpeyttäkin. Olimme selvinneet kunnialla päivistä, jotka olivat pitkiä, vaatineet hyvää fyysistä kuntoa, tarkkaavaisuutta ja yllätyksiä. Olimme pysyneet terveinä, vaikka olimme yöpyneet kaksi yötä jääkaappiolosuhteissa, kahvin puute ja korkea ilmanala aiheuttivat päänsärkyä ja pohkeissa tuntui jyrkillä rinteillä kiipeily.

Tunsimme myös iloa. Iloa siitä, että olimme päässeet kurkistamaan niin monien vaikeissa olosuhteissa elävien naisten elämään. Ja toteamaan, että Naisten Pankin tuki on päässyt perille ja sen avulla lukuisten naisten elämä ja toimeentulo on kohentunut. Työ ei ole ollut turhaa ja sitä kannattaa jatkaa.
Viivyimme vielä viikonlopun Kathmandussa käyden läpi materiaaleja, joogaamalla ja nauttimalla hieronnasta. Kuohuviiniäkin löydettiin tiukan etsinnän jälkeen – ja lopultakin uskaltauduin syömään tuoretta salaattia.

Kotiin palasimme tiistaiaamuna 4.12. Itku ei ollut kaukana erotessamme aamuhämärissä. Matkamme oli ainutkertainen, kaiken työnteon ja ennalta arvaamattomien kokemusten lisäksi olimme ehtineet käydä läpi omia elämiämme ja todeta, että yhteistyömme toimi hyvin.
Eipä siis ihme, että muutaman hyvin nukutun yön jälkeen aloimme jo suunnitella seuraavaa matkaa. Toivottavasti sekin vielä jonakin päivänä toteutuu.

Nepalissa matkasivat Maria Miklas (kuvaaja) ja Tiina Toivakka (toimittaja)

Advertisement

Afganistanin upea luonto koukuttaa

Kävin huhtikuussa 2017 kymmenen päivän reissulla Afganistanissa. Paluumatkalla Kabulista Istanbuliin vieressäni istuu Saksassa lääkärinä työuransa tehnyt afgaaniherrasmies, joka muistutti kotimaansa olleen länsimaisten luontomatkailijoiden suosikkikohde aina 1970-luvun alkupuolelle asti.  Viime vuosina maa turvallisuustilanne on muuttunut entistä huonommaksi, mikä on karkottanut matkailijat liki kokonaan.

Aikanaan vuoristoinen ja metsäinen maa olikin eläinten paratiisi. Tiedetään, että maan pohjoisosassa vaelsi siperiantiikereitä ja aavikoilla laidunsi antilooppeja ja gaselleja. Erilaisia lintulajeja on tavattu noin 380. Vuonna 2009 suojeltiin lumileopardi. Nykyään maassa on yksi luonnonsuojelualue. Sotien jälkeen ei ole ollut saatavilla ajantasaista tietoa maan eläimistöstä.

Silkkitien varrella sijaitseva Afganistan on vuosisatojen varrella kiinnostanut erilaisia valloittajia. Afganistan oli alkujaan kuningaskunta, joka liitettiin 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua osaksi Persian valtakuntaa. Sen jälkeen sen kävi ottamassa nimiinsä Aleksanteri Suuri, jonka aikakautta seurasi jälleen kuningaskuntia. 100-luvulla oli buddhalaispaimentolaisten valtakunnan vuoro valloittaa maa. Heidän jälkeensä tulivat taas persialaiset. Islamin usko tuli alueelle heti 600-luvulla.

Afganistanin valloituksesta on kisattu kiivaasti 1800-luvulta alkaen. Iso-Britannia yritti silloin valloittaa maan estääkseen Venäjää saamasta sitä. Afganistan antoikin ulkopoliittisen määräysvallan Isolle-Britannialle, mutta säilytti itsenäisyytensä sisäisissä asioissaan. Britit tunnustivat maan itsenäiseksi vasta 1919.

Vuonna 1928 käytyä sisällissotaa seurasi useita rauhallisia vuosikymmeniä. Vuoden 1973 vallankaappaus aloitti epävakauden aika, joka on jatkunut näihin päiviin. Viisi vuotta myöhemmin marxilainen HDKA kaappasi vallan ja solmi Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto miehitti maan.

Miehitysvaltaa vastaan ryhtyivät taistelemaan mujahideen-sissit, joita tukivat Kiina, Pakistan, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat. Sissit valtasivat Kabulin huhtikuussa 1992 ja sisällissota jatkui. Taliban-liike voimistui vuodesta 1994 alkaen ja tuhosi unikkopeltoja. Vuonna 2001 Yhdysvallat ja Iso-Britannia hyökkäsivät maahan ja syöksivät Talibanin vallasta. Tälläkin hetkellä Taliban-sissit pitävät isoja osia maasta hallussaan. Myös Isis-järjestön ja Al-Qaidan kannattajia piileksii maassa. Talibanin valtakausi oli karua maan naisille ja tytöille, joilla ei ollut mahdollisuutta koulunkäyntiin.

Lennolla tapaamani afgaanilääkäri kertoi, että hän on oman tuttavaverkostonsa rahoituksella rakennuttanut maahan 500 alakoulua lapsille. Afganistanissa lapset eivät käy koulua pahimpana pakkaskautena, sillä koulurakennuksia ei pystytä lämmittämään. Hänellä on tapana viettää maassa keväisin kuukausi ja katsoa, että verkoston pyörittämät koulut pääsevät aloittamaan lukukautensa ongelmitta maaliskuussa. Hän vakuutti uskovansa, että kotimaan ongelmat väistyvät, kun nuoret oppivat lukemaan ja muuttavat ajattelutapoja. Nykyään tyttöjen opiskelu päätetään perheen sisällä. Monilla alueilla levottomuudet estävät kuitenkin turvallisen koulunkäynnin.

Maa on nyt islamilainen tasavalta, jossa on sunnimuslimienemmistö. Valtaa pitää vaaleilla valittu presidentti. Lukutaidottomuus on yleistä ja köyhyys piinaa kansaa. Maa on kaunis edelleen, mutta sodat ja köyhyys ovat raunioittaneen sen rakenteita dramaattisesti, eikä vakautta ole näköpiirissä. Maan sisäinen pakolaisuus on yksi suurista ongelmista, kun maaseudun köyhät hakeutuvat kaupunkien lähistölle keikkatöiden toivossa.

Vahva maatalousmaa vei aikanaan tuotteitaan maailmalle, mutta on nyt eletään tuonnin varassa. Vierustoverini listasi, mitä kaikkea hänen kotimaansa aikanaan vei maailmalle ja harmitteli, että nyt ollaan käytännössä täysin tuonnin varassa. Kun vielä tärkein kauppakumppani ja naapurimaa Pakistan sulkee halutessaan rajansa tuotteiltaan, se nostaa ruoan hintaa ja eniten kärsii tavallinen kansa.

Maan laajoja mineraalivaroja ovat GTK:nkin malminetsijät kartoittaneet. Afganistanin litium-varoja pidetään niin merkittävinä, että Yhdysvaltojen puolustusministeriö on luonnehtinut maata litiumin Saudi-Arabiaksi. Yksin litium riittää tekemään maasta ja sen luonnonvaroista kiinnostavan eri suurvaltojen näkökulmasta. Maan onkin sanottu olevan ns. resurssikirouksen uhri, josta eri ryhmittymät taistelevat hyötyäkseen taloudellisesti. Samalla jatkuva sotilaallinen uhka romuttaa tavallisten ihmisten mahdollisuudet elää turvallista arkea. Matkatoverini kertoi, että esimerkiksi Isis-järjestö on hakeutunut kahteen maakuntaan rikkaiden jalokivivarantojen perässä, ja myy kivia pilkkahintaan laittomasti Pakistaniin rahoittaakseen toimintaansa.

Ennätysmäiset ennakkovalmistelut

Lähdin huhtikuun puolivälissä 2017 reissuun. Me suomalaiset olemme turvallisuushakuista kansaa, ja Afganistanin-matkailuun liittyy väkisinkin melkoinen määrä varotoimia ja ennakointia. Jäykkäkouristusrokotuksen pitää olla kunnossa. Maan vesijohtovedellä ei kannata pestä edes hampaita. Vatsavaivoihin kannattaa varautua syömällä jo ennakkoon maitohappobakteereja. Otin myös Precosania sillä seurauksella, että vatsani oli – siitä tai jostain muusta syystä –  iloisesti sekaisin jo Helsingissä.

Olin käynyt myös Heat-koulutuksen eli saanut käytännön neuvoja siihen, miten vihamielisessä ympäristössä voi pienin keinoin yrittää parantaa omaa turvallisuuttaan eli matkalaukussa oli varapuhelin, taskulamppu, pieniä ledilamppuja ja keveitä hälyttimiä, joita voi asentaa oviin ja ikkunoihin. Oli myös kevyt reppu, johon voisi pakata pariksi päiväksi välttämättömimmät tarvikkeet ja pitää reppua aina ulottuvilla.

Turkish Airlines sallii 30 kiloa matkatavaroita yhdelle matkustajalle, mutta punnitsee siihen mukaan käsitavarat. Lento Kabuliin vaatii vaihdon Istanbulissa. Matkalla Turkkiin tarjottiin lämmin ateria ja vapaasti juomaa. Kentällä oli muutama tunti vapaata aikaa, joten otin selkähieronnan.

Lento lähti yöllä terminaalin alakerrasta. Viereisellä portilla tekivät lähtöä Mekkaan päästä varpaisiin mustiin hunnutetut naiset, joista näkyivät vain silmät. Siinä vaiheessa aloin jotenkin vaistomaisesti nykiä omaakin huiviani ja miettiä, että onkohan sitä peittävää vaatetusta tarpeeksi mukana. Nyrkkisääntönä naisten pukeutumisessa Afganistanissa on, että ranteet, nilkat ja niska ovat peitossa ja helma ulottuu puoliväliin reittä. Käytännössä nuoret afgaaninaiset pukeutuvat hyvin muodikkaasti ja sirosti. Lyhyitä nahkatakkeja ja korkokenkiä näkee paljon. Monet naiset myös kokoavat hiuksensa ”räystääksi” ja tekevät niin komeita huivimuodostelmia.

Kabulin-lennolla oli sama kattaus eli lämmintä ruokaa ja vapaasti juomia. Jaossa oli myös vihreitä pussukoita, joista löytyi sukat, korvatulpat ja silmäsuojat. Tilaa oli reilusti ja osa ihmisistä hyödynsi reilun viiden tunnin yölennon nukkumalla vaaka-asennossa. Kabulin kenttä on maailman vilkkaimpia yhden kiitotien lentokenttiä. Sen ympärillä on paljon sotilastukikohtia ja sotilasliikennettä.

Kentällä meitä oli vastassa suurlähetystön edustaja, joka pääsi diplomaattistatuksellaan sisälle terminaalirakennukseen saakka. Kabulin kentällä pitäisi saapuvien matkustajien täyttää paperinen henkilötietolomake ja sitä varten pitäisi olla mukana valmiiksi kaksi passikuvaa. Lomakkeet olivat kuitenkin päässeet loppumaan, eikä lähtiessäkään kukaan kysellyt asiakirjan perään.

Ensivaikutelma piti hyvin kutinsa eli maa on hampaisiin saakka aseistettu. Eivätkä tuliaseet ole mitään käsiaseita, vaan raskaita konetuliaseita. Kahta päivää aiemmin Yhdysvallat oli pudottanut kaikkien pommien äitinä pidetyn pommin maan pohjoisosaan yrittäen hävittää Isis-järjestön käyttämiä luolastoja. Uutiset kertoivat, että 36 extrimistiä olisi saanut surmansa ja paikalliset olisi evakuoitu kotoaan aiemmin. Yksi kuljettajistamme kertoi, että hänen sukuaan asuu lähistöllä, eikä hän saanut heistä mitään tietoja koko matkamme aikana, mikä huolestutti häntä kovasti. Matkani aikana elettiin jaksoa, jonka aikana tiedettiin pelätä vastakostoiskuja.

Kabulin keskustassa sijaitseva hotellimme oli saanut edustalleen laajan turvalisärakennuksen. Pienen kadun varrella sijaitsevan hotellin ovelle tultaessa piti ensin ohittaa kaksi tiesulkua portteineen ja vartijoineen. Hotellin sisäänkäynti oli hyvin suojattu, joten autosta ulos astuessa ei tarvinnut ottaa kuin muutama askel kadulla.

Hotellin aulaan mennään useiden metalliovien kautta ja jokaisella on raskaasti aseistautunut vartija. Ensimmäisen metallioven avannut vartija osoittaai naiset verholla eristettyyn koppiin, jossa naisvartija käy läpi tavarat ja tekee ruumiintarkastuksen. Jos hän ei ollut työvuorossa, metallinpaljastinportti ja miespuoliset vartijat hoitivat samat rutiinit. Käytännössä turvatoimet toistuivat joka kerta hotelliin tultaessa.

Huone oli siisti ja valoisa. Ohjeistukseen kuului, että verhot piti pitää koko ajan edessä. Hotellin sisäpihalla voi oleskella, mutta sielläkin piti katsoa, ettei läheisestä korkeasta toimistorakennuksesta ollut suoraa sihtiä siihen, missä istui. Turvallisuussyistä meidät oli ohjeistettu valitsemaan nelikerroksisesta hotellista toinen tai kolmas kerros. Hotellin ylimmässä kerroksessa oli vartiokoppi aseistautuneine vartijoineen.

Hotellin buffet-aamiainen tarjoiltiin samassa tilassa sekä miehille että naisille. Ensimmäisenä aamuna aamiaisella olleet paikalliset naiset varoittelivat, että kaupungissa on äskettäin kidnapattu saksalainen nainen, joten olkaa varovaisia, älkääkä luottako edes kuljettajiin. Oma mieli oli kuitenkin levollinen, vaikka faktat ja ihmiset ympärillä todistelivat muuta. Kaduille ei luonnollisesti ollut mitään asiaa toikkaroimaan jalan. Kaikki siirtymät tehtiin kahdella autolla lähetystön autonkuljettajien seurassa.

Sähkökatkoksia ja pätkiviä nettiyhteyksiä

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Bamyania jo ennen kuutta hotellista. Sähkökatkokset ovat hyvin yleisiä ja pieni sähkökatkos tuli juuri ennen kuin olin lähdössä huoneesta eli onneksi pieniä ledlamppuja roikkui selkärepussa. Sähkökatkosten takia kannattaa myös miettiä hissien käyttöä. Keväinen Kabul oli aamulla rauhallinen. Kesemmällä lentokentälle vievän bulevardin keskellä kukkivat ruusupensaat.

Kentälle tultaessa on syytä varautua lukuisiin ruumiintarkastuksiin ja matkatavaroiden läpivalaisuihin. Käytännössä meiltä kului tunti ja 20 minuuttia erilaisissa tarkastuspisteissä jo ennen kuin pääsimme sisälle terminaalirakennukseen. Siellä odotti sitten lopullinen ja perusteellisin turvatarkastus eli kengät pois jalasta, juomat roskiin, nesteitä sisältävät pussukat esille samoin kuin läppärit ja kamerat. Kabulin kotimaan terminaalin odotustilassa on pieni kioski, joka avautui vasta koneen tehdessä jo lähtöä, eikä sieltäkään löytynyt kahvia kahviaddikteille.

Kabulista noin 240 kilometrin päässä sijaitsevaan Bamyaniin ei ole länsimaalaisten turvallista mennä maanteitse, vaan on parasta turvautua lentoihin. Bamyaniin kuljetti pieni Kar Airin 11-rivinen kone, jossa toisella puolen käytävää oli kaksi istuinta ja toisella puolen yksi. Kaikki naiset oli sopivasti buukattu ikkunapaikoille. 35 minuuttia kestäneen lennon aikana näkyivät hienot lumiset vuorenhuiput ja laaksoihin istutetut puurivit ja pienet, vihertävät peltotilkut. Lennolla istui arvioideni mukaan lähinnä eri hankkeiden ja kansalaisjärjestöjen väkeä.

Perillä matkalaukut tuotiin koneesta suoraan terminaalirakennuksen ulkopuolella odotteleville matkustajille. Ukrainalainen avustustehtävissä ollut mies hämmästeli suureen ääneen, että koneen stuertti oli hänen kotikylästään Ukrainasta eli lentoyhtiö oli ilmeisesti liisannut koneet ulkomailta ja käytti vuokratyövoimaa muun muassa Ukrainasta.

Bamyanissa majoituimme pieneen kodikkaaseen hotelliin, jonka ikkunoista näkyi kaupunki ja yksi talebanien tuhoamista buddhapatsaista sekä maatiloja. Suomalainen DNA:n puhelinyhteys ei näyttänyt palkin palkkia. Myöhemmin tilanne korjaantui, kun kävimme paikallisella radioasemalla eli löytyi uusi operaattoriyhteys, jonka varassa kuuluvuus oli maksimissaan koko loppumatkan. Tekstareiden lähettäminen oli yhtä sutjakkaa kuin kotimaassa, soittamista en edes kokeillut. Käytössäni oli myös toinen puhelin, jossa oli paikallinen liittymä puhtaasti maan sisäiseen käyttöön. Siinä kun Kabulissa kävivät meikäläiset pistorasiat, Bamyanissa tarvittiin adaptereita, mutta hotellista niitä onneksi löytyi.

Perillä huomasin, että kaikista ennätysmäisistä varotoimista huolimatta olin unohtanut tulostaa itselleni paperiversion paluulipusta Suomeen. Tai ainakin olin jättänyt printin kotiin. Eli kun huolehtii uusista asioista, jokin vanha rutiini jää huomiotta. Nykyaikana tuokaan hätä ei ole enää iso, kun hotellissa toimi kuitenkin osan aikaa nettiyhteys ja kotimaan päästä onnistui lipun lähetys.

Paikan päällä koulutimme muutaman päivän yhteistyössä paikallisen kansalaisjärjestön kanssa.  Oman lisämausteensa käytännön kuvioihin toi, että olin tehnyt materiaaleja nettiin ja jouduin käymään niitä läpi pääosin ilman nettiyhteyttä. Onneksi mukana oli tuhti nippu monisteita.

Pääsin käymään paikallisella radioasemalla, joka työllisti useita naisia joko hankkeiden kautta tai vapaaehtoistyössä. Tapasin myös pyöräileviä nuoria naisia, jotka ovat muutaman vuoden ajan harjoitelleet pyöräilyä kunnianhimoisesti ja saaneet tukijoikseen perheidensä lisäksi myös helsinkiläisen pyöräilykerhon.

Bamyanin luonto hurmaa

Kaupunki tunnetaan muinaisten hindu-buddhalaisten luostarista. Kaupungin nimi Bamyan, Bamiyan ja Bamian tulee sanskriitista ja tarkoittaa loistavan valon paikkaa. Ja kaupunki tosiaan onkin. Kun iltapäivällä aurinko laskee, se valaisee lumihuippuiset vuoret, osan vuoreen kaiverretuista 800 luolan suuaukosta ja hedelmällisen laakson.

Laakson arkeologisissa aarteissa on kreikkalaisia, turkkilaisia, persialaisia, kiinalaisia ja intialaisia vaikutteita. Bamyanin buddhat ovat asia, josta monet suomalaisetkin ovat kuulleet. Kaupungin lähistöllä vuorilla luolissa asuneet buddhalaismunkit tekivät 500-luvulla kaksi valtavaa buddhapatsasta, joista suurimpi oli 53-metrinen ja pienempi 37-metrinen. Taliban tuhosi ne osana omaa valtakamppailuaan vuonna 2001 väittäen niiden olevan islamin vastaisia, vaikka patsaat olivat saaneet olla rauhassa muslimivallan aikana 1200 vuotta.

Luoliin kiipeillään vuoren sisälle louhittuja portaikoita pitkin. Askelmien välit ovat puolisen metriäkin, joten ylöspäin kapuaminen vaatii varsin kevyttä varustusta ja hyviä kenkiä. Itselläni kävi välillä mielessä, että tämäntyyppinen luolasto voisi olla myös muinaisten lintuflunssavirusten hautomo, sillä linnut olivat ottaneet vuosisatojen aikana ilon irti harvinaisista pesäpaikoista.

Paikallinen opas kiipeilytti meitä pienen buddhan ympärillä olevissa luolissa ja näytti, että täydelliseltä tuholta oli osin säilynyt muutaman luolan kattoon maalattuja öljyvärimaalauksia, joita pidetään maailman vanhimpina öljymaalauksina. Luoliin paenneet paikalliset löysivät Taliban-kaudella myös yli 10 000 muinaisten buddhalaisten käsikirjoitusten osaa luoliin jätetyistä ruukuista. Näitä säilytetään nyt osana Schøyen-kokoelmaa, maailman suurinta yksityistä käsikirjoitusten kokoelmaa Oslossa ja Lontoossa. Uusimpia löytöjä on suuren buddhan vierestä löytynyt muinainen lähde, elämän lähde, jonka vierelle oli aikoinaan unohtunut jopa juomakuppi.

Unescolla on suunnitelmia entisöidä yksi buddhista, mahdollisesti suurin. Räjäytyksissä säästyneitä kivenlohkareita on varastoitu sateelta suojaan odottamaan entisöintiä, ja se kattaa arviolta kolmasosan alkuperäisestä patsaan materiaalista. Tosin maallikkokin älyää, ettei kyse ole mistään pienestä entisöintiurakasta. Useat valtiot ovat valmiita rahoittamaan jälleenrakennusta.

Bamyanin buddhat ja luolastot ovat niin vetovoimainen kohde, että niissä on käynyt koko ajan asianharrastajia ja matkailijoita. Palveluita luolien lähellä oli yksi naisten tekemiä käsitöitä myynyt kioski. Paikallinen opas oli erinomainen kertoja, joka nautti työstään vielä seitsemän vuoden jälkeenkin. Hänen harrastuksiinsa kuuluu lasketella paikallisessa hiihtokeskuksessa. Kuntoilusta se käykin, sillä keskuksessa ei ole hissiä ja vuoren päälle kapuamiseen menee 3-4 tuntia kerrallaan. Ja kuulemma koko perhe nauttii yhteisestä harrastuksesta.

Nykyään Bamyan on hazaroiden kulttuurinen keskus. Heidän osuutensa koko väestöstä on noin viidesosa ja he ovat yleensä shiiamuslimeja. Afganistanin historian eri vaiheissa hazarat ovat joutuneet jopa joukkomurhien kohteeksi. Nykyään Bamyanin aluetta pidetään yhtenä maan turvallisimmista. Käytännössä itse kaupungin liikekeskusta on varsin pieni. Leimallista sille on vilkas basaarialue, jolta löytyy paljon paikallisia käsitöitä ns. naisten torilta erittäin edullisesti. Tuliaisina lähti mukaan erilaisia huiveja, perinneasuja ja laukkuja. Kaupungissa on myös saksalaisten rahoittama naisten kahvila, jota paikalliset naiset pyörittävät ja jossa esimerkiksi opiskelijatytöt voivat viettää hyppytuntejaan rauhassa.

Kävimme myös kahtena iltana syömässä kuljettajamme mukana. Ravintolat sijaitsivat pääkadun varrella toisessa kerroksessa, minne mentiin jyrkkiä portaita pitkin. Naisille oli oma loosinsa, karu betoniseinäinen tila, jossa istuttiin ohuilla patjoilla. Kattauksena lattialle laitettiin kernipöytäliina ja siihen tulivat ruoat. Paikalliset isot leivät huiskaistiin kaiken keskelle. Lihavartaat valmistettiin kadulla hiiligrillillä, mikä teki niistä erinomaista. Peruskattaukseen kuului myös riisiä, erilaisia kastikkeita ja tuoresalaattia.

Ilmasto-oloiltaan kaupunki vastaa Suomea eli talvet ovat lumiset ja kylmä talvi kestää puolisen vuotta. Vuoristoiset maisemat ja käsittämättömän upea valo tuovat mieleen lähinnä Sveitsin Alpit ja Norjan vuoret kauniilla säällä.

Kuuden järven luonnonpuistossa polkuveneilemässä

Band-e Amirin luonnonpuisto on maan ensimmäinen. Se tunnetaan kuudesta syvästä vuoristojärvestään noin 3000 metrin korkeudessa, ja niitä erottavat travertiiniesiintymien muodostamat luonnolliset padot.

Alueelle ajaa noin parisen tuntia kaupungista. Länsimaalaisille ei suositella alueelle menoa ilman poliisivartiota. Maastossa on edelleen polkujen ulkopuolella räjähteitä ja sieppaukset lienevät edelleen varteenotettava uhka.

Meitä oli kaksi autoa sekä maakunnan poliisipäällikön jeeppi täynnä aseistettuja vartijoita. Autoja on aina oltava kaksi, jos toinen joutuu vaikeuksiin tai vaikka juuttuu mutavelliin, toisella voi hakea apua. Olin paikallisten ihmisten kanssa samassa autossa ja vaikka oli kuuma päivä, kuljettaja veti kaikki ikkunat kiinni tiettyjen tien varteen ulottuvien kukkuloiden kohdalla eli ilmeisesti niistä kohdista oli jotain muistitietoa olemassa. Auton takaovet pidettiin myös koko ajan takalukossa, mikä oli muutenkin käytäntönä, jos kyydissä istui länsimaisia naisia.

Tie perille oli paikoitellen lumien sulamisen takia vielä vellimäinen ja paikka paikoin lunta oli vielä teiden varsilla jäljellä. Talvisin lämpötila laskee alueella pariinkymmeneen asteeseen.

Kesäsesonkina paikan päällä käy tuhansia paikallisia lomailemassa. Suurimman järven rannalta voi vuokrata polkuveneitä, joilla voi huristella pitkin järveä hengästyttävän kauniissa maisemassa. Sinne sitten lähtivät polkuveneilemään myös mukanamme olleet poliisit tuliaseineen

Rannalla on myös pieni temppeli, jota kunnostettiin parhaillaan. Lähistöllä asuu ympärivuotisesti pieni yhdyskunta, jolla on kauppa ja sesongin ajaksi avataan basaari. Täälläkin näki saman ilmiön eli burkha päällä kulkevat maalaisnaiset piiloutuivat maisemaan, kun huomasivat länsimaalaisia kulkijoita. Nyrkkisääntönä pidetään, että naisia ei saisi kuvata tunnistettavasti, mutta varsinkin burkhiin verhotut naiset, joista ei näy edes silmiä, tekevät itse katoamistempun matkailijoita ja kameroita nähdessään.

Ainakin sesonkikauden ulkopuolella alueelle kannattaa ottaa eväitä ja varmistaa, että nenässä on aurinkorasvaa ja yllä riittävän keveät kuteet. Paikalliset nuoret miehet hyppivät kalliolta innoissaan jääkylmään veteen, mutta viileiden vesien naisille se ei tässä maassa olisi ollut mahdollista edes kokouimapuku päällä.

Kabulin naisten puistossa piknikillä

Kabulissa liikkuminen oli tosiaankin rajoitettua. Kävimme pari kertaa tutussa mattokaupassa ostoksilla. Minun ei tietenkään pitänyt ostaa mitään mattoja, mutta lopulta ostin kolme pientä pätkää ja yhden ison perinteisen punaisen elefantinjalka-kuvioiden maton. Samaisesta kaupasta löytyi myös huiveja, kynttilänjalkoja, laukkuja ja koruja. Kun kauppaa alettiin hieroa tosissaan, kauppias keitti teetä ja esitteli kiireettömästi monta pinoa mattoja.

Perjantainen kohokohta kaupungin naisilla on naisten puiston avautuminen. Sinne on pääsylippu, ja portilla tarkistetaan laukut. Paikalliset naiset varoittivat tällä kertaa useaan kertaan, että täällä on taskuvarkaista, katsokaa tarkkaan laukkujenne perään. Taskuvarkaat eivät meihin iskeneet, mutta yksi isoäiti kahden lapsenlapsensa kanssa kyllä selvästi kyttäsi aidan takaa reppuani, joka oli varsin lähellä aitaa, kun minulle tehtiin hennatatuointia. Kun toinen lapsenlapsista, tyttö, oli sitten siirtynyt jo ruohikon puolelle ja mummo mutisi hänelle ohjeitaan eikä ottanut katsekontaktia minuun, tajusin, että minun reppunihan se tässä kiinnostaa ja kun nostin sen toiselle puolelleni, joukko hävisi saman tien.

Tunnelma oli aika hilpeä. Naiset olivat lapsineen ja ystävineen piknikillä nurmikoilla, huivit oli heitetty pois, burkhista puhumattakaan. Oman ruohokaistan löydettyämme saimme naapurista seuraksi piknikille joukon paikallisia naisia lapsineen. Heiltä löytyi teetä ja ruokia meillekin. Yksi meidän seurueemme naisista kipaisi hakemaan koko joukolle grilliruokaa ja nuori tyttö pelmahti siihen tekemään hennatatuointeja. Paljoa siinä ei yhteistä kieltä löytynyt, mutta kuvia otettiin ja naureskeltiin. Naisten puistosta näitä kännykkäkuvaajia löytyikin sitten aika paljon. Ideana oli, että paikallisia ja meikäläisiä kuvaan ja paikalliset ottamaan kännykkäkuvia. Kuvioon ei kuitenkaan sopinut, että tilanteesta olisivat meikäläiset ottaneet kuvia. Ymmärrän kyllä, että afgaaninaiset eivät halua kuviensa leviävän esimerkiksi Facebookissa, sillä siitä voi koitua heille harmia.

Naisten puistossa on myös melko laaja basaarialue täynnä pieniä kauppoja ja niissä yrittäjänaiset tekevät kauppaa tosissaan. Meille lähti mukaan melkoinen määrä perinnevaatteita, jälleen kerran huiveja ja muuta pientä kivaa. Muutaman kymmenen minuutin aikana myös yksi vaate korjattiin vastaamaan paremmin ostajan kokoa.

Naisten puisto on saanut kansainvälistä rahoitusta toimintaansa ja siellä näkyi tienviittoja autokouluun ja tietokonekoulutukseen eli tarjolla on muutakin kuin leppoisaa ajanvietettä.

Mitä jäi mieleen?

Ei Afganistan mikään kepeä lomakohde ole. Turvallisuushakuisen matkailijan kannattaa tehdä ennakkovalmisteluja eri tilanteiden varalta. Facebookissa on ryhmiä, joissa ihmiset raportoivat Kabulin turvallisuustilanteesta eli tulituksista, räjäytyksistä, ruuhkista, katujen sulkemisista ja maanjäristyksistä. Turvallisuusriskit ovat isoja, vaikkakin yksittäiset iskut ovat tällä hetkellä varsin paikallisia ja kohdistuvat ilmeisesti etupäässä sotilaisiin, poliisiin ja maan hallintoon. Sieppausuhkat ovat todellisia, sillä länsimaisen ihmisen lunnaina paikallinen voi kuvitella voivansa pyytää useita satoja tuhansia dollareita. Sieppaajat eivät välttämättä ole aina ääriliikkeiden jäseniä, vaan he voivat olla ihan tavallisia köyhiä ihmisiä, jotka arvelevat kaikkien länsimaisten ihmisten olevan lähtökohtaisesti upporikkaita.

Itse en reilun viikon aikana nähnyt yhtään hälytysajoneuvoa edes Kabulissa. Jossain New Yorkissa niiden hälytysäänet olisivat olleet jatkuva osa äänimaisemaa.

Voin vain ajatella, että satuin tavanomaista rauhallisempaa rakoseen. Edellisellä viikolla tosiaankin USA oli pudottanut ns. superpommin Isis-järjestön luolastoon ja matkaviikollammekin käytiin tulitaisteluja vaikkei Kabulissa. Levottomuudet ovat jatkuneet matkan jälkeen tasaisena virtana. Vaaratilanteiden sanotaan olevan paikallisia ja ajoittaisia, joten ennakoida ongelmia ei voi. Kabulissa myös liikennevirta on ajoittain tukossa, mikä tuo lisäriskejä.

Oleellisinta on olla käyttäytymättä paikallisia pukeutumissääntöjä vastaan, olla kailottamatta vierasta kieltä kamera kaulalla ja levittelemättä rahojaan, pysyä pimeällä pois kaduilta ja käyttää tervettä maalaisjärkeään. Samoilla perusohjeilla pärjää varsin pitkälle monissa muissakin maissa.

Toisaalta ihmiset elävät omaa tavallista arkeaan ja yrittävät selviytyä niissä reunaehdoissa, mitkä kulloinkin ovat tarjolla.

Sitten on myös näitä matkailijoita, jotka tiedostavat riskit ja silti uskaltautuvat jopa majoittumaan coachsurfing-malliin Afganistanissa eli sohvasurffailua maassa on harjoitettu jo kuutisen vuotta.

https://www.lostwithpurpose.com/afghanistan-travel-guide/

Kirjoitti Päivi

#afganistan #kabul #bamiyan #buddhapatsas #BandeAmir #afgaani #naistoimittaja #hazara