Matkat Saksassa koronavuonna 2020

Hautajaisreissulla me kävimme vuoden 2020 tammikuussa, kun Hunsrückissä Steffenshofissa olevan Pension Pies -majatalon pitäjä kuoli juuri täytettyään 80 vuotta. Me olemme käyneet tuossa todella vaatimattomassa majapaikassa aina pääsiäisenä ja helluntaina, kun siellä on ollut laulavien Bündische Jugend -kaverusten treffit. Hautajaisissa olikin väkeä ainakin parisataa henkilöä, kahvia ja voileipiä meni kilotolkulla ja laulu raikasi myöhään yöhön.

Heti perään ennen tammikuun loppua me kävimme ihan toisella suunnalla, eli lähellä Tanskan rajaa olevalla Syltin saarella. Sehän on minulle muistojen paikka, sillä siellä olin ensimmäistä kertaa Saksassa kesätöissä vuonna 1979. Syltille pääsee autolla erikoisella tavalla, joka on turisteille jännä kokemus. Saarelle johtaa matalaan merenpohjaan marskimaalle tehty ratapenkere, jonka nimi on Hindenburgdamm. Ajoneuvot matkustajineen ajetaan junan avovaunuihin, joilla sitten ”seilataan” meren halki saarelle. Jos on nousuvesi, vesi yltää lähes junaraiteille saakka. Nyt me kävimme Syltillä Jürgenin entisen kollegan eläkkeelle läksiäisissä ja lisäksi vielä yllättäen tapaamassa Jürgenin serkkua, jota Jürgen ei ollut tavannut vuoden 1966 jälkeen kertaakaan! Serkku otti ykskaks yhteyttä ja sovittiin tapaaminen. Siinä sitä riittikin muistelua ja vanhojen valokuvien tutkailua.

Syltin saarta pidetään Saksan Cote d’Azurina, rikkaiden ja kuuluisien kultahammasrannikkona. Saarella käy vuosittain lähes miljoona matkailijaa, lähes kaikki saksalaisia. Syltillä on noin 40 kilometriä hienoa hiekkarantaa ja Pohjanmeri houkuttelee sekä surffaajia sekä purjehtijoita.

Toukokuun loppupuolella me teimme matkailuautolla retken Bad Bramstedtiin, jossa Jürgenin tytär asuu nykyään. Koronapandemian ensimmäinen lockdown oli juuri saatu jotakuinkin päätökseen, eli 18.5.2020 jälkeen sai taas matkustaa Schleswig-Holsteinin osavaltioon ja meidänkin osavaltiossa Alasaksissa sai avata hotellit ja retkeilymajat sekä leirintäalueet 25.5. jälkeen. Me vietimme yön Kellinghusenin matkaparkissa ja olimme ainoat yöpyjät, mikä olisi harvinaista Saksassa normaalioloissa. Lähistöllä sijaitsee Hohenlockstedt, jossa on suomalaisten jääkärien museo. Kävin siellä ensimmäistä kertaa, kuuluhan tämäkin Suomen historiaan.

Helluntaina me pistäydyimme ensin Friesoythessa Jürgenin veljen vaimon 79-vuotissynttäreillä. Meidän osavaltiossa on ollut näihin päiviin asti voimassa kontaktikielto, jonka perusteella enintään 10 henkilöä on saanut olla koolla yhdessä esimerkiksi perhejuhlissa. Juotiin rahkapiirakkakahvit ja sitten jatkettiin matkailuautollamme matkaa kohti Osnabrückiä. En ollut käynyt siellä vielä koskaan, joten oli jännä katsella uusia maisemia. Kaupungin vanhassa raatihuoneessa allekirjoitettiin 30-vuotisen sodan (jossa Ruotsi-Suomi kalisteli sapeleita Saksassa) päätteeksi Westfalenin rauha vuonna 1648.

Osnabrückin Nettebad-kylpylä oli koronan vuoksi edelleen suljettuna, mutta kylpylän matkaparkki oli auki, tosin ilman mitään palveluja. Siksi 15 euron yöpymismaksu oli mielestämme melko kallis, eihän sillä saanut mitään vastiketta. Matkaparkista on noin 4 km keskustaan.

Seutu on miellyttävää, eli loivasti kumpuilevaa mutta ei vuoristoista. Teutoburgin metsä alkaa Osnabrückin eteläpuolelta. Meidän matkailuautossa rikkoutui 100.000 ajokilometrin raja, eli noin 10.000 kilometriä me ollaan huruuteltu joka vuosi. Minusta karavaanailu on edelleen kaikkein kivoin matkailumuoto ja sopii meille tosi hyvin.

Koska suunnittelemamme Romanian (ja Itävallan/Unkarin) moottoripyörä- ja autojunamatkamme peruuntui, niin me päätimme tehdä pienen moottoripyörämatkan Saksassa. Olimme viikolla 25 ja siis juhannuksena Thüringer Waldissa, tarkemmin sanoen Zella Mehliksessä. En ollut ennen matkaa moisesta kaupungista kuullutkaan, mutta se osoittaa vain, että vielä on Saksassakin paljon paikkoja, joissa ei ole tullut käytyä. Hotel Stadt Suhlissa kahden hengen huone aamiaisella maksoi 72,-/vrk. Asuimme hotellissa neljä vuorokautta, koska pidimme parempana pysyä yhdessä ja samassa hotellissa, kun ei voinut tietää, ovatko kaikki hotellit näin korona-aikana edes auki.

Thüringer Wald on kaunista seutua, on niin paljon kuusimetsiä ja mustikkaa, että tulee kieltämättä Suomi mieleen. Seutu on kyllä Suomea monin verroin vuoristoisempaa. Kävimme myös osavaltion pääkaupungissa Erfurtissa ja sen jykevässä tuomiokirkossa. Kovasti on kohennettu entisen Itä-Saksan kaupunkeja ja maanteitä. Minä kun olin opiskeluaikoinani Leipzigin yliopistossa vuonna 1982, olivat kaikki idän kaupungit ihan hiilestä mustia, talot ruskeiksi rapattuja ja tiet huonossa kunnossa. Ruskohiili haisi kaikkialla.

Meiningenin kaupunki oli valloittava. Hienoin pytinki on Elisabetin linna, Schloss Elisabethenburg, joka on edustaa barokkia ja on rakennettu 1682-92 herttuatar Elisabeth Eleonorelle. Linna on nykyään museona, jossa on näytillä yli 50 erilaista huonetta.

Meidän motukkareissu oli 90-prosenttisesti onnistunut. Sää oli kiva, ei liian kuuma ja kurveja oli riittävästi, mutta ei liikaa pelkkää serpentiiniä. Kerran vedimme lipat, mutta ihan seisaaltaan risteyksessä. Jürgenin vasen jalka osui asfalttikuoppaan eikä hän jaksanut pitää raskasta noin 280 kiloa painavaa matka-Bemaria pystyssä, vaan me keikahdimme sivusuunnassa kuin heiluri maahan. Motskarin sivulaukkuun tuli pari naarmua, minulle mahtava mustelma takalistoon ja Jürgenillä turposi pikkasen vasen kämmen. Kyllä me sen jälkeen puhuimme, että pitääkö sitä tällä iällä lopettaa moottoripyörällä ajo? Kilometrejä meille tuli tuosta 6 päivän retkestä yhteensä 1.176 km.

Heinäkuussa me teimme kaksi lyhyttä reissua matkailuautolla. Ensin Lüneburgin Heiden kautta Egestorfiin, jossa on mukava matkaparkki paljasjalkapatikkapolun ja maauimalan pysäköintialueella. Uimalaan oli hirmuiset jonot. Matkaparkissa kaikki matkailuautot ovat rivissä peräkkäin, joten jokaiselle jää kivasti omaa tilaa mm. leiripöydälle ja -tuoleille. Mekin istuimme ulkona automme vieressä, Jürgen lauloi ja soitti kitaraa.
Toisen reissun Lüneburgin Heiden suuntaan me teimme Schneverdingeniin, jossa matkaparkki on Quellenbad-uimalan pysäköintialueella. Kävin uimassa illemmalla, kun isoin osa pulikoista oli häipynyt. Hellettä oli noin 30 astetta.

Elokuun alussa tein sitten lentomatkan Suomeen. Olin vain Mäntyharjussa enkä juuri kertonut kenellekään tulostani, jotta saisin pidettyä koronaetäisyyttä. Hyvin toimikin, sillä tapasin vain veljeni ja äitini. Lentokentillä oli hiljaista ja koneessa piti olla koko ajan maski naamalla.

Matkailuautoreissut jatkuivat elokuun lopulla, sehän se oli vuoden 2020 trendikkäin matkailumuoto niin täällä kuin monessa muussakin maassa. Me kävimme elo-syyskuun vaihteessa Lüneburgin nummilla sekä Elbe-joen varren entisen Itä-Saksan kaupungeissa Dömitz, Wittenberg, Havelberg ja Tangermünde.

Havelbergissä on hulppean iso tuomiokirkko korkealla mäellä ja kirkon edessä seisoo Pietari Suuren patsas. Juu, ihan totta. Otatin oikein itsestäni valokuvan Pietarin vieressä. Pietari Suuri tapasi marraskuussa 1716 Havelbergissä Preussin kuninkaan Friedrich-Wilhelm I:n, joka antoi Katariinan palatsissa sittemmin olleen kuuluisan meripihkahuoneen lahjaksi Pietarille. Niin että tuli viime vuonna koronasta piittaamatta käytyä parissa kohteessa, jossa tuntuu historian havinaa.

Seutu on maastollisesti mukavaa, ei ihan tasamaastoa vaan on jopa mäkiä. Lisäksi metsiä. Noissa kaupungeissa huomaa, että entisen DDR:n elintaso ja palvelut eivät vieläkään ole samat kuin lännen puolella. Paljon on tyhjiä kauppoja eikä kahviloita tai ravintoloita ole juuri lainkaan. Totta kai koronallakin on vaikutusta. Jotkut ravintoloitsijat tai hotellit eivät ole avanneet lainkaan oviaan, kun on niin tiukat hygienia- ym. ehdot.

Syyskuun loppupuolella me käytiin Uslarissa, Weser-Berglandin alueella. Se on hienoa seutua, puolivuoristoa, eli on jopa muutamia serpentiiniteitä, mutta ei Alppien tasoisia kiemuroita. Maisemassa kiemurtelee Weser-joki, jota pitkin voi pyöräillä kymmeniä, jos ei satoja kilometrejä. Jokilaaksosta aukeaa avaria kumpuilevia peltomaisemia sekä metsiä, jotka vallankin syksyllä ruska-aikaan ovat kauniita väriloistossaan. Uslarissahan meillä on joka syksy laulavien ystävien tapaaminen, jossa yleensä on paikalla noin 30 – 50 henkilöä. Tällä kertaa oli vain 16, eli koronapelkoa on. Yhdessä laulaminen on muuten kielletty koko Saksassa, koska laulaessa lentää triljoonia aerosoleja. Kuorotkin saavat harjoitella vain ulkosalla tai katetuilla terasseilla ja välimatkaa toiseen laulajaan on oltava 2 metriä.

Lokakuun puolivälissä ei vielä ollut toinen koronasulku alkanut. Meidän karavaani suuntasi kulkunsa taas entisen Itä-Saksan puolelle, ensin Zarrentiniin, jossa on hieno järvi. Sieltä Mecklenburg-Vorpommernin pääkaupunkiin Schweriniin, jossa on hieno linna ja vielä hienompi järvi. Schwerinissä on hirmuisen kalliit matkaparkit! Rantapaikasta vaadittiin 40,-/ vrk. Me valitsimme Ziegelseen rannalla olevan matkaparkin, jossa yöpymishinta oli 18,-/vrk. Reissu jatkui Güstrowiin, josta suuntasimme ihmettelemään yli 1.000 vuotta vanhoja Ivenackin tammia (Ivenacker Eichen).

Neustrelitz on ehdottomasti näkemisen arvoinen kaupunki. Matkaparkki rannalla oli hyvä ja rantakadulla on monenlaista tarjontaa. Brandenburgissa on myös kiva matkaparkki ja viereemme osui meidän hallintopiirin, eli Staden, rekisterissä oleva matkailuauto. Turisimme ”naapureiden” kanssa ja ihmettelimme sitä, miten pieni Saksakin voi olla, kun heti reissulla näkee oman paikkakunnan ihmisiä.

Lutherin museossa Lutherhaus me kävimme tutustumassa protestanttisen uskonnon historiaan Wittenbergissä. Kirkon oveen naulatut teesit ovat siellä edelleenkin nähtävillä, mutta niin pienellä printillä, etten ainakaan minä nähnyt niitä lukea. Kun oltiin uskonnon kanssa vauhtiin päästy, niin seuraavaksi suuntasimme Eislebeniin Lutheriin kuolintaloon (Luther Sterbehaus). Tässä museossa oli esillä monenlaiset teemat kuolemaan liittyen.

Lokakuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna olimme Jürgenille historiallisessa kohteessa. Paikka on Hoher Meissner, Pohjois-Hessenin korkein vuori, noin 720 metriä. Täällä on perustettu laululiike Bündische Jugend yli 100 vuotta sitten. Silloin oli kokoonnuttu Meissner Haus -talon vieressä olevalle niitylle, jonne oli pystytetty telttoja ja leiritulia. Jürgen on käynyt Hohen Meissnerissa ensimmäisen kerran vuonna 1963.

Laulavien ystävien patikointikohteena on useimmiten Hansteinin linna, joka on näiden Bündische Jugend -liikkeeseen kuuluvien saksalaisten ”pyhiinvaelluskohteita”. Hanstein sijaitsee juuri ja juuri entisen DDR:n puolella, Thüringenissä. DDR:n aikana linnan tornissa kyttäsi rajavartiosto. Hansteinin linnan muurissa on kieltä näyttävä irvistyskuva (Neidkopf), joka katsoo suoraan Länsi-Saksan eli Hessenin osavaltion puolella sijaitsevaan Ludwigsteinin linnaan. Ludwigsteinissa on vastaava irvistyskuva, joka on suunnattu Hansteinin linnalle.
http://wiki-de.genealogy.net/Burg_Hanstein

Sitten 2.11.2020 alkoikin koronapandemian toinen sulkukausi ja matkailut päättyivät. Täällä on edelleen ankarat koronarajoitukset, eli ravintolat, kahvilat, hotellit, leirintäalueet kaikki kiinni, saavat myydä vain noutoruokaa tai kotiin toimituksia. Voimassa ainakin 7.3.2021 asti.

Google-karttojen yhteenveto vuodelta 2020 kertoo, että

  • olen käynyt 92 kaupungissa
  • autoilua oli 5.730 km
  • moottoripyöräilyä 1.037 km.

Nyt odotellaan, mitä vuonna 2021 tapahtuu. Jürgenillä on jo melkoinen matkakuume…

Koronavuoden kotimaan eli Saksan reissuilla retkeili Eila

Aikamatka Eurooppaan

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1980. Olimme ystäväni Santran kanssa jo vuosia suunnitelleet Interrail-matkaa, jonka toteuttaisimme heti kirjoitusten jälkeen. Reissu alkoi koululaisvaihtona, sillä matkasimme muutamien luokkatoveriemme kanssa ensin HIldesheimiin, josta sitten lähdimme kahdestaan eteenpäin. Muu porukka matkasi vaihdon jälkeen takaisin kotiin.
Olin matkaan lähtiessä rakastunut. Olimme silloisen poikaystävän, nyt jo edesmenneen mieheni kanssa vasta aloittaneet seurustelun. Matkasuunnitelmiin romanssi ei tietenkään vaikuttanut, mutta reissua leimasi kyllä kova ikävä. Kirjoitin poikaystävälleni kirjeitä jokaisessa mahdollisessa välissä. Puhelut kun olivat siihen aikaan kalliita ja hankalasti toteutettavia, ja some-aika siinsi vielä kaukana tulevaisuudessa.
Pari vuotta sitten kävin tyhjentämässä mieheni huoneen hänen lapsuudenkodissaan. Löysin sieltä rasian, joka oli täynnä kirjeitä. Ne olivat kirjeitä, jotka olin lähettänyt eri puolilta Eurooppaa. Kirjeet sisälsivät lähes täydellisen matkakertomuksen siitä, minkälaista Interrail-matkaaminen oli 40 vuotta sitten.
Luin kirjeet, nauroin ja itkin. Monta asiaa en ollut muistanut. Sen kyllä muistin, että kevät 1980 oli Euroopassa todella kylmä ja se käy ilmi kirjeistäkin. Ja sen että matkaan sisältyi kaikenlaisia yllätyksiä. Ja sen että ikävöin.
Minun oli tarkoitus tehdä 40-vuotisjuhlamatka junalla Eurooppaan tänä keväänä. Korona-virus sotki suunnitelmat, ja minulle jäi aikaa paneutua kirjeisiin uudestaan. Sattumoisin löysin myös reissun aikana ottamiamme kuvia.
Niistä kirjeistä ja kuvista olen koonnut tämän blogin. Jonkun verran olen lyhentänyt, mutta puhekielisyydet olen säilyttänyt. Tervetuloa aikamatkalle 1980-luvun Euroopan juniin ja kaupunkeihin!

Kohti Saksaa

15.4.1980
Moi,
aloittelen tätä kirjettä Tukholman asemalla tai oikeastaan lähdettiin juuri.
Turussa noustiin laivaan ja saatiin ihan kivat paikat lepotuolihuoneesta. Yhden aikaan vetäydyttiin lepohuoneen lattialle makuupusseihimme.

Junan vauhti kiihtyy koko ajan ja käsialani huononee sitä mukaa. Tänään meillä oli kuutisen tuntia Tukholmassa aikaa ja käytiin tutustumassa kunkun linnaan. Kauhean väsyttävää ja sen jälkeen ei enää jaksettu muuta kuin käydä ostamassa piirakoita ja mentiin yhteen puistoon. Siellä sitten istuttiin ja katseltiin ihmisiä, kunnes kello tuli kolme ja lähdettiin junalle.

Tää junavaunu on sellainen osastovaunu eli istutaan kuuden hengen looseissa. Meidän osastossa istuu kaksi muuta tyttöä sekä vanha saksalainen pariskunta. Aika ahdas tää tälleen on, mutta eiköhän se kuitenkin mene.
Pakokammo on alkanut nousta, kun yhtäkkiä tajusin, että huomenna tähän aikaan olisi jo puhuttava saksaa täyttä päätä. Ostettiin äsken pari saksalaista naistenlehteä ja luetaan ne, ennen kuin päästään perille.

17.4.1980
Junamatka tänne (Hildesheimiin) oli kauhean väsyttävä. Onneksi meidän kuuden hengen osastosta lähti välillä kaks pois niin että me saatiin Santran kanssa jalat ojennettua. Meidät herätettiin useaan kertaan lippu- ja passitarkastukseen ja keskellä yötä samassa osastossa oleva vaari piti valtaisan tuuletuksen.

Kun päästiin Hampuriin klo 5.50 mentiin heti aseman vessaan aamupesulle ja pällisteltiin siinä tunnin verran ennen kuin juna Hildesheimiin lähti.

Asemalla oli vastassa koulun johtaja, ja pian tulivat isäntäperheet meitä hakemaan. Marcin perhe on ihan mukava, se on ainoa lapsi ja talossa asuu isoisä ja –äiti.
Kaikki olisi tähän mennessä oikein hyvin, ellei olisi kulkuvaikeuksia. Tää kylä, Giesen, jossa nää asuu, on n. 10 km:n päässä Hildesheimista ja bussi maksaa 1,80 DM.
Ainut keino kulkea ilmaiseksi on Marcin mopedilla. Olin saada sydänhalvauksen, kun Marc illalla ilmoitti, että tässä on kypäräsi, aamulla lähdetään sitten puoli kahdeksan mopolla kouluun. Onneks Marc ajoi hiljaa. Kouristuksenomaisesti pidin tavaratelineestä kiinni ja kypärä, joka oli mulle aivan liian iso, valui silmille, niin etten nähnyt mitään.

Viimein kuitenkin päästiin perille ja meille näytettiin koulua, joka onkin mahtavan iso ja hyvinvarustettu.
Oltiin yhdellä tunnilla ja meno oli tosi löysää. Se oli saksan tunti ja ne luki jonkun jutun ja keskusteli sitten siitä. Tytöt neulo koko ajan ja pojat joko jutteli keskenään tai söivät. Tunti kesti vain n. 40 min. ja sen jälkeen loppuikin jo koulu (kello oli vasta 11.30).
Eilen illalla Marc raahas mut jonnekin ihme Bierstubeen, vaikka mä olin kuolemanväsyny. Sinne tuli myös melkein kaikki muut suomalaiset. Tein baarissa tuttavuutta sen tytön kanssa, jota te nimitätte vaihtopääksi. XX (nimi poistettu) sen nimi taitaa olla, ihan kiva eikä sen päässäkään mitään vikaa ole.

18.4.
Kiitos kultani kivasta kirjeestä, mä jo ehdin pelätä, ettet ehtisi lähettää sitä ennen kuin me jo lähdetään.
Mä oon jatkuvasti kauheen väsynyt, kun joka ilta pitää olla menossa. Eilen mentiin taas samaan oluttupaan ja istuttiin siellä kahteentoista asti.
Tänään aamulla käytiin sikäläisen maaherran luona. Siellä juotiin limskaa ja maaherra kertoi mielenkiintoisia (!) juttuja.
Tänään suunniteltiin Santran kanssa matkaa eteenpäin; maanantaina käydään Marburgissa moikkaamassa viime kesäistä perhettäni, sitten Heidelbergiin, Würzburgiin, Nürnbergiin, Müncheniin jne.
Mä oon joutunut syömään täällä kamalasti ja oon varmasti lihonut monta kiloo. Eilenkin söin aamulla ison kyljyksen ja illalla kokonaisen kanan.
Näillä on sellanen käsitys, että suomalaiset syö paljon.

Matka jatkuu

18.4.
Eilen oltiin yhessä discossa eikä se miellyttänyt mua laisinkaan. Siellä oli kamalan ahdasta ja savuista. Marc otti kerrankin esimerkkiä muista saksalaisista isännistä ja maksoi mut sisään ja häipyi sitten heti. Pääsymaksulla (3 DM) sai kaksi olutta, ne join. Loppuillan istuin suu kuivana, vaikka Santran isäntä Carsten, olisi kyllä tarjonnut koko pöydälle.
Tämä matka menee tosi hyvin, kun ei rahaa ole mennyt paljon mitään. Santraa huvittaa suunnattomasti tämä minun pihiyteni. On kuitenkin mukava tietää että kun nyt säästää voi sen rahan käyttää myöhemmin vaikka Lontoossa.
Soitin äsken Marburgiin ja me päästään sinne maanantain-tiistain väliseksi yöksi. Ilmainen yö jälleen! (olin edellisenä kesänä ollut Marburgissa kielikurssilla ja asunut Geitzien perheessä)
Mukava nähdä kesäperhettäni taas. Sitten jatketaan tiistaina Heidelbergiin, jossa kai joudutaan olemaan retkeilymajassa yötä.
Marc pitää tänään bileet. Mun pitää lähteä kohta auttamaan äitiä tekemään sämpylöitä, kun ihmisiä tulee niin paljon.

21.4.
Nyt istutaan jo junassa matkalla Marburgiin, vaikka totta puhuen en oo tällä hetkellä kovinkaan innostunut menemään sinne. Mä oon saanut jo tarpeekseni saksan puhumisesta.
Mä näytän Santralla ensin kaupunkia ja sitten ajetaan vasta joskus iltapäivällä bussilla perheen luo.
Huomenaamuna lähdetään Heidelbergiin , jossa vietetään kaksi päivää. Se on yliopistokaupunki ja kuulemma hyvin kaunis.
Marburgin jälkeen ei päästäkään kunnon taloon nukkumaan kuin vasta Wienissä, jossa on tarkoitus olla vappuna. Sen jälkeen kierretään Venetsian kautta Lontooseen ja viimeinen viikko ollaan kokonaan varattu sille Lontoon keikalle.
Siihen viikkoon sisältyy matkat Venetsiasta Lontooseen ja Lontoosta kotiin eli ei meille jää kuin muutama päivä aikaa Lontoossa olemiseen. Siellä ei sitten enää katsella nähtävyyksiä. Kierretään vain kaupoissa ja tuhlataan viimeiset rahat. Siellä onkin kaikki halvempaa kuin muualla Euroopassa.

Nyt ollaan Marburgissa ja jälleen puhtaitten lakanoiden välissä. Saavuttiin tänne kahden maissa, jätettiin rinkat säilytykseen ja lähdettiin kiertelemään kaupunkia. Marburgin kuuluisimmassa nähtävyydessä Elisabethkirchessä käytiin ja kierrätin Santraa sitten ympäri kaupunkia ja käytiin kahvilla ja leivoksilla suosikkikahvilassa.
Viiden aikaan haettiin asemalta rinkat, mä lähetin kortin kotiin ja ajettiin bussilla tänne Geitzeille. Täällä ei ollut muita kuin äiti kotona, isä tuli sitten pian töistä eikä lapsia olekaan kotona Näitten ainoa poika Harald opiskelee jossain muualla ja me nukutaan sen huoneessa.
Me saatiin heti ruokaa kun tultiin ja sitten rupateltiin puoli kymmeneen asti.

Sateisessa Saksassa

22.4.
Hello love!
Aloittelen nyt vaikka varmaan kohta tää taas keskeytyy. Ollaan tämä päivä vietetty Heidelbergissä, joka onkin kaunis kaupunki ja saavuttiin juuri retkeilymajaan. Tämä on kauhea paikka. Ekanakin yhden yön maksu on 8 DM, vaikka mulla olevassa kirjassa sen sanotaan olevan 4,80 DM. Sen lisäksi piti maksaa lisämaksu lakanoista (makuupussit on kielletty) eikä tää oo ollenkaan viihtyisä.
Vessatkin on ihan kauheat haisevat eikä huoneissakaan ole kehumista. Aiottiin olla täällä kaks yötä, mutta nyt ei varmasti olla, vaan lähdetään heti huomenna iltapäivällä pois.

Muutenkin tämä päivä on ollut epäonnen päivä. Täällä Heidelbergissä oli koko päivän kylmä ja sumuinen ilma. Tämä kaupunki sijaitsee vuorten keskellä laaksossa ja yhdelle vuorelle kulkee vuorihissi, jota pitkin matkustimme (se maksoi 4,50 DM). Heti kun pääsimme ylös, rupesi satamaan jotain lumen tapaista ja kaikki meni pilveen niin ettei nähty maisemia yhtään.
Sen lisäksi erehdyttiin vielä menemään siellä ylhäällä ravintolaan syömään, jossa saatiin maksaa kuivasta leipäpalasta ja nakista melkein 5 DM. Sydäntä raastaa tää rahan meno.

23.4.
Nyt ollaan jo menossa poispäin Heidelbergistä. Eilen illalla käytiin vielä kävelemässä kaupungilla ja käytiin yhdet oluet juomassa.
Aamulla oli kauheen kylmä eikä ollut yhtään kiva kierrellä kaupunkia. Käytiin kuitenkin katsomassa linna, ja linnan kellarissa käytiin katsomassa yli 200 000 litran suuruista viinitynnyriä. Valtaisa. Linnan piha oli iso ja kaunis ja siellä olis voinut hyvin viettää vaikka koko päivän jos olis ollu lämpöisempi.
Nyt kuitenkin kipitettiin vaan nopeasti linnalta alas ja käytiin katsomassa vanhalla yliopistolla olevia opiskelijavankiloita. Kun sieltä tultiin pois oli ruvennut satamaan ja päätettiin lähteä pois jo aikaisemmalla junalla.
Ostettiin ruuaksi patonkia, juustoa ja perunasalaattia ja noustiin junaan. Nyt on määränpäänä Rothenburg, hyvin pieni kaupunki lähellä Nürnbergiä. Se on säilynyt sodassa pommituksilta ja on kuulemma täynnä vanhoja keskiaikaisia taloja. Meiän pitää vaihtaa junaa jopa kaks kertaa ennen kuin ollaan perillä.
Santra on ihan väsyksissä ja niin oon mäkin, sillä en oikein osannut nukkua siellä retkeilymajassa. Meidän piti jakaa huone 10 vieraan tytön kanssa. Pyörin sängyssä ainakin kaks tuntia ennen kuin nukahdin ja koko ajan nukkuessanikin kuulostelin kaikkia ääniä ja heräsin pienimpäänkin meteliin.
Hintaan kuului myös aamiainen, joka olikin ihan hyvä. Nyt vaan harmittaa ettei älytty napata sieltä lusikoita ja veitsiä, ne olis nytkin olleet kätevät syödessä. Onneksi mulla on puukko, jonka avulla selvittiin upeasta lounaastamme tänään.

Matkantekoa ja ikävöintiä

Musta on tulossa oikeen expertti tässä junassa kirjoittamisessa. Santra väittää että joka hetki kun ei kävellä, otan kynän ja paperia esille.
Musta tää on kuitenkin mukavaa, ensinnäkin sen takia että on kiva kirjoittaa kun tietää että toinen odottaa. Lasken jatkuvasti päiviä jälleennäkemiseen, tällä hetkellä niitä on 23 ja kun sä saat tän kirjeen, on puolivälikin jo varmasti ohitettu. Mä en oo varmaan ikinä ikävöinyt näin paljon!
Siis muista sitten kun itsellesi tulee samanlainen epätoivoinen olo, että jossain Euroopan kamaralla matkustaa eräs sinisilmä tyttö, joka odottaa ja ikävöi.

Me ollaan kävelty kauheesti. Ekanakin eihän tällasessa matkassa olis mitään järkee, ellei me yritettäis nähdä kaikki näkemisen arvoinen. Toiseksi me halutaan säästää (varsinkin minä) ja käytetään bussia tai muita julkisia kulkuneuvoja vain hyvin pitkiin matkoihin. Niinpä Heidelbergissäkin ajettiin retkeilymajalle bussilla vain silloin kun oli rinkat mukana.
Rinkat ei oo tuottaneet vielä ainakaan oikeestaan mitään hankaluuksia, vaikka ne onkin niin painavia. Me jätetään ne aina päiväksi asemalle säilytykseen ja haetaan ne sitten kun lähdetään yöpaikkaan. Ihan hyvin olisi voinut ottaa enemmänkin vaatetta mukaan ja villapusero olisikin pitänyt ottaa, kun nyt paleltaa koko ajan.

24.4.
Ilmat jatkuvat vaan kylmänä ja sateisina ja me ollaan oltu jo pari päivää umpijäässä kengät ja takit märkinä. Sen lisäksi eilisessä retkeilymajassa oli niin kylmä, että mua paleli, vaikka nukuin makuupussissa ja huopa ympärillä. Niinpä päätettiin jättää München (jossa kuulemma myös on huono ilma) väliin ja ajaa yöjunalla Venetsiaan.

Rothenburg oli oikein kaunis kaupunki, mutta valitettavasti me ei nähty siitä paljon mitään. Illansuussa kun tultiin vietiin heti tavarat retkeilymajaan, joka oli hieman viihtyisämpi ja halvempi kuin Heidelbergissä, mutta jumalattoman kylmä. Pestiin vähän vaatteita ja koska koko talo suljettiin jo klo 22.00, käytiin vaan nopeasti juomassa yhdessä kahvilassa kahvit ja syötiin jotkut kauheat leivokset.
Sitten käytiin vielä juomassa lasit viiniä ihan retkeilymajan vieressä olevassa viinituvassa. Luultiin että kerrankin päästäisiin jo 10 maissa nukkumaan, mutta mitä vielä. Meiän huoneessa asui kolme n. 15-vuotiasta saksalaistyttöä, jotka kikatti ja möykkäs 12 asti ja aloitti kuudelta aamulla uudestaan.
Aamulla käytin suihkussa ja lähdettiin kauheassa räntäsateessa viemään rinkkoja asemalle. Kaupungin katselemisesta ei kerta kaikkiaan tullut yhtään mitään, koska meidän kengät oli jo likomärät ja lumisade sen kun yltyi. Pikapikaa tehtiin pieni lenkki kaupungilla ja silloinkin piti päähuomio kiinnittää isompien vesilätäköiden väistämiseen.

Iltapäivällä ajettiin Nürnbergiin, jossa satoi niin kamalasti, että päätös Venetsiaan lähdöstä syntyi pian.
Ei me siellä yötä aiota olla, vaan matkataan seuraavana yönä Salzburgiin. München lähestyy ja siellä meidän pitää nousta pois. Toivotaan että säät paranisivat, tällainen matkanteko on pelkästään tuskastuttavaa.

Huonoa tuuria Venetsiassa

25.4.1980

Hei oma kultaseni,

on aamu ja olemme Italiassa. Tultiin Müncheniin seitsemän maissa ja juna lähti 23.15 Venetsiaan. Koko neljä tuntia jouduimme odottamaan asemalla, koska ulkona satoi vettä ja maassa oli n. 15 cm LUNTA.
Se oli jo melkein liikaa meille onnettomille, jotka lähdettiin muka kylmää Suomen kevättä pakoon. Ostettiin vähän eväitä ja tapettiin aikaa yhteentoista asti ratkaisemalla ristisanoja.
Heti kun tultiin junaan ja löydettiin tyhjä osasto, kuului jostain suomea ja kohta meiän osastoon ilmestyi kaksi tyttöä, jotka puhua papatti selvällä savon murteella.
Kävi ilmi, että ne oli Kuopiosta, samasta koulusta missä meidän Eila (kummitätini) opettaa. Olivat jopa samat, joista Eila kertoi nähneenä Kuopion asemalla sillon kun ne oli lähdössä. Näin pieni on maailma.
Niitten kanssa matkustettiin viime yö ja äsken vaihdettiin junaa Veronassa. Juna oli tietenkin myöhässä, kuten Italiassa kuulemma aina, mutta ehdittiin kuitenkin Venetsian junaan, joka myös oli myöhässä.
Ollaan kai joskus 8 maissa Venetsiassa ja lähdetään kai sitten illalla Itävaltaan. Ilma täällä kyllä on ihana, joten voisi viipyä pidempäänkin, mutta jotenkin meitä molempia pelottaa tämä maa, kun ei osata kieltä ja kaikki on niin outoa.
Luultavasti siis lähdetään yöjunalla Salzburgiin. Ilma on aivan ihana ja äsken syötiin viimeiset eväämme, appelsiinia ja suklaata. Vatsa täyttyi kummasti, mutta silti uneksin isosta pizzasta jossain pienessä ruokapaikassa. Tässä junassa (jossa muuten on puupenkit) on ihan mahdotonta kirjoittaa ja maisematkin on niin ihanat että lopetan taas tältä erää.

Saman päivän ilta ja ollaan oottamassa junaa, joka veisi meidät Salzburgiin. Venetsiasta ollaan saatu tarpeeksemme, vaikka välillä aamulla jo ajateltiin jäädä yöksi, Kaupunki itse on ovela, täynnä pieniä kujia ja jokia, joilla gondolit seilaa. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin kun käveltiin Pyhän Markuksen aukiolle, joka on Venetsian keskus. Siellä tapahtui ensimmäinen takaisku.
Käytiin syömässä jäätelöt katukahvilassa ja kun ei oltu tarpeeksi tarkkoja rahan kanssa, huijasi tarjoilija meiltä 5 000 liiraa (n. 25 markkaa).
Se jo masensi, mutta huono onni ei loppunut siihen. Päätettiin lähteä käymään Venetsian kuuluisimmassa nähtävyydessä Duken palatsissa, joka pitää sisällään mm. kuuluisat lyijykammiot ja Huokausten sillan. Mutta kuinka ollakaan, tänään oli joku kansallinen juhlapäivä ja palatsi oli kiinni.

Sen jälkeen kierreltiin ympäri kaupunkia ja katseltiin kirkkoja ja basilikoja, joita kaupungissa on varmaan satoja. Gondoli-ajelulla oltaisiin menty, mutta ne makso 25 000 liiraa, enemmän kuin me oltiin yhteensä vaihdettu rahaa.
Seitsemän maissa tultiin tänne asemalla varmistamaan junan lähtö ja käytiin eka kerran viiteen päivään syömässä lämmin ruoka, pizza joka ei ollut oikein minkään makuinen. Voisinpa miltei itse kehua osaavani tehdä parempaa pizzaa.
Silti kaikista järkyttävin tapaus oli vielä edessä. Vatsat pizzaa täynnä tultiin asemalle ja aiottiin hakea rinkat säilytyksestä, jonka piti maksaa 400 liiraa (meillä oli yhteensä 500 liiraa jäljellä). Huonoa englantia puhuva ällöttävä mies säilytyksessä rupesi kuitenkin selittämään että meidän pitäisi maksaa yhteensä 800 liiraa, 400 molemmista. Me yritettiin selittää että meillä ei kerta kaikkiaan ole rahaa, mutta mies ei suostunut luovuttamaan rinkkoja. Mä olin jo lähdössä pankkiin vaihtamaan saksan markkoja liiroiksi, kun kuopiolaiset ilmestyivät kuin taivaasta. Ne oli myös saaneet tarpeekseen Italiasta ja olivat lähdössä Pariisiin. Toinen niistä lahjoitti mulle ystävällisesti 400 liiraa ja niin saatiin rinkat takaisin, luojan kiitos.
Tällä hetkellä istutaan odotushuoneessa, jossa haisee kissanpissalle ja toivotaan että kello tulisi nopeasti 10 vaille 11. Tosin kauheus ei vielä lopu siihen, vaan me ajetaan tällä junalla vain 10 minuuttia, jonka jälkeen joudutaan Venetsian esikaupunkiasemalla odottamaan tunti seuraavaa junaa.
Seuraava vaihto onkin jo Itävallan puolella. Kyllä mä oon iloinen kun päästään sivistyneitten ihmisten ilmoille. Onneksi tätä kesti vain päivän. Nyt ei ole mitään väliä, vaikka Salzburgissa sataisi pieniä ukkoja.
Meillä tulee olemaan kaksi yötä junassa takana Salzburgiin saapuessamme ja luulisin, että retkeilymajan sänky maistuu oikein hyvältä. Salzburgin jälkeen mennään Wieniin ja siellä päästään joka tapauksessa kunnon paikkaan yöksi. Junan pitäisi tulla kohta.

Yllättävä kohtaaminen Salzburgissa

27.4.
Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Viimeiset tunnit Italiassa olivat kauheita. Juna oli myöhässä ja meidän piti yli kaksi tuntia istua keskellä yötä asemalla (se ei ollut Venetsian asema, vaan erään pikkukaupungin), ympärillä pelkkiä italialaisia, eikä kieltä osattu yhtään.
Lopulta päästiin kuolemanväsyneinä lähtemään ja mikä helpotus, kun viimein päästiin Itävallan puolelle. Etelä-Itävallassa oli ilma kaunis ja maisemat aivan mahtavia. Mielialakin ehti jo nousta, kunnes ruvettiin lähestymään Salzburgia. Usva oli valtava ja maa ohuen lumikerroksen peittämä. Luojan kiitos Salzburgissa ei ollut lunta, mutta vettä tuli taivaan täydeltä. Hortoiltiin Salzburgin asemalla ja etsittiin rahanvaihtopaikkaa, kun meitä tuli jututtamaan tyttö, joka paljastui Salzburgissa opiskelevaksi amerikkalaiseksi. Sen isä oli suomalainen ja se on aivan hulluna Suomeen ja kun oli huomannut Suomen liput meiän rinkoissa, päätti tulla kysymään tarvitaanko apua.
Tarvittiinhan me, kun kaupunki oli aivan outo ja niinpä sitten kävikin, että tyttö (Kristine nimeltään) tarjosi meille yösijaa. Se asui vähän kaupungin ulkopuolella vuokralaisena yhdessä huoneessa, joka tosin oli niin iso, että me makuupusseinemme mahduimme vaivatta sinne.
Kristine neuvoi meille kartasta paikkoja, missä kannattaa käydä, lainasi vielä sateenvarjon ja niinpä me lampsimme vesisateessa neljä museota ja yhden kirkon viidessä tunnissa.
Viiden maissa tultiin takaisin ja siellä odottikin päivälliskutsut, Kristine oli kutsunut syömään ystävänsä, tämän poikaystävän, tytön vanhemmat, jotka oli täällä lomailemassa sekä erään kanadalaisen tytön, joka myös kiertää Eurooppaa.
Tosi mielenkiintoinen seurue, toinen tyttö ja vanhempansa olivat juutalaisia, joten ennen syömistä luettiin rukous. Ruoka oli hyvää, pitkästä aikaa söin oikein kunnolla ja vatsan aivan täyteen, kun ei tarvinnut pihistellä.
Illan huippukohta oli kuitenkin vasta tulossa. Kävi ilmi, että koko porukka oli lähdössä Salzburgissa vuosittain pidettäviin tanssiaisiin, joissa kaikki ne, jotka voivat, pukeutuivat kansallispukuihin. Meidät pyydettiin mukaan ja tietenkin lähdettiin, eihän me oltais sinne yksin voitu jäädä.
Tilaisuus oli hyvin juhlava, eikä meillä ollut mitään tarpeeksi hienoa vaatetta, joten Kristine lainasi meille omiaan. Ne oli aika huvittavan näköisiä, mutta asiaa ei voinut auttaa. Pääsymaksu juhlaan oli kallis, 70 shillinkiä (jotain 23 mk) ja ehdin jo kauhistella sitä mielessäni, kun amerikkalainen isä maksoi sisään ne kaikki, joilla ei ollut etukäteen lippua eli meidät ja kanadalaisen.
Ekana mietittiin että pitäisikö maksaa takaisin, mutta ne oli niin vauraan näköinen pari, että ei sitten viitsitty. Juhla oli aika kiva, oli mukava katsella kun ihmiset tanssivat kansantansseja kansallispuvuissa. Pois lähdettiin n. 23.30 ja mä olin jo niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoin pitää silmiä auki.

Nyt on aamu ja me ollaan Santran kanssa täällä kahdestaan. Kristine oli jättänyt lapun, että meni kirkkoon ja tulee yhden maissa. Me odotetaan että se tulee takasin ja lähdetään sitten pois. Ulkona sataa yhä, mutta luultavasti ollaan vielä yksi yö Salzburgissa ja huomisaamuna lähdetään Wieniin.
Aika hassua mitä kaikkea tällasella matkalla voikin tapahtua. Oudolta tuntuu että nytkin tässä vaan istun jonkun ihan ventovieraan talossa aivan kuin se olis jokapäiväistä.

28.4.
Ei oltukaan toista yötä Salzburgissa, vaan lähdettiin illansuussa Klagenfurtiin. Kristine suositteli tätä kauniina kaupunkina ja niin tää varmasti onkin kauniilla ilmalla. Paikallinen retkeilymaja oli paras niistä kolmesta, jossa ollaan käyty ja meille sattui myös kivat huonekaverit, kaks australialaista tyttöä, jotka kiertää Eurooppaa.
Tänä aamuna käveltiin sateessa n. 3 km katsomaan paikallista nähtävyyttä: aluetta jossa on pienoismalleina kaikkia tärkeitä ja kauniita rakennuksia ympäri maailmaa, mm. Eiffelin torni, White House jne.
Nyt siis istutaan asemalla ja kengät, sukat ja takit on levitetty patterille kuivumaan. Kello on nyt 18.00 ja meidän pitäisi tappaa aikaa yhteen asti yöllä, jolloin lähtee yöjuna Wieniin. Luultavasti yritetään etsiä joku viihtyisä oluttupa, jossa voitaisiin istua ja syödä jotain
Hauskaa vappua rakkaani, vietä se siististi! Me ollaan vappu Wienissä Santran tuttujen luona ja heti sen jälkeen lähdetään Müncheniin, mikäli suunnitelmat pitävät. Kirjesarja jatkuu aikanaan.

Viikko wieniläisittäin

29.4.
Hei,
Wienissä ollaan. Matkustettiin viime yö taas kerran Itävallan läpi ja saavuttiin aamulla Wienin Südbahnhofille ja voitko kuvitella, ilma oli hyvä, ei satanut ja lämmintäkin oli. Santra soitti heti Railille (siis sille tuttavalleen) joka tuli hakemaan meitä Westbahnhofilta, jonne jouduttiin kävelemään pari kilometriä.
Hankittiin heti sellaiset viikkokortit, joilla saadaan matkustaa kaikissa yleisissä kulkuneuvoissa. Se oli hyvä juttu, vaikka jouduttiinkin pulittamaan 94 shillinkiä. Perille saavuttuamme saimme heti aamiaisen. Tää perhe on sikäli jännä, että isä Martin (jota en ole vielä lainkaan tavannut) on englantilainen ja työskentelee Englannin suurlähetystössä täällä Wienissä. Vaimo, siis tämä Raili, on suomalainen, Santran äidin koulutovereita ja perheen kaksi lasta, englantilaisittain kasvatettuja, ovat tällä hetkellä Englannissa sisäoppilaitoksessa.
Täälläkin eletään aivan englantilaisittain ja luulen että kun perheen isä tulee kotiin, puhutaan silloin englantia. Käytiin äsken vähän kävelemässä tässä ympäristössä, tämä talo sijaitsee Wienin laidalla, täältä on n. tunnin matka keskustaan. Kohta syödään ja sitten lähdetään vähän katselemaan kaupunkia.
Soitin eilen illalla useiden yritysten jälkeen kotiin ja voi taivas mitä se tuli maksamaan, 60 shillinkiä. Äiti kertoi, että Ruotsissakin lakkoillaan ja sieltä kulkee vain muutamia junia läpi. Samoten kulkee vain yksi laiva Tukholman ja Turun välillä, Helsinkiin ei tule mitään. Joten, jos tilanne ei parane, meidän täytyy varata kotimatkaamme pidempi aika ja kenties sitten saavummekin Turkuun.

Meille sattui eilen vähän köpelösti, kun juna lähti yöllä klo 1.48 ja oltiin ajateltu mennä kerrankin discoon, kun ei olla sitten Hildesheimin oikein missään käyty. Mutta kuinka ollakaan, kaupungista ei löytynyt yhtään ainutta discoa. Oli pakko mennä johonkin viiniravintolaan, jossa kulutettiin pari tuntia lehtiä lukemalla. Sitten vaihdettiin paikkaa ja löydettiinkin oikein kiva restaurant, siellä oli porukkaa enemmän eikä hinnatkaan olleet liian korkeita.

30.4.
Tuo on taas jäänyt kesken eikä siinä jutun lopussa paljon kertomista olekaan. Juna oli tietenkin myöhässä ja oli inhottavaa odottaa, kun asemalla vietti yötään kaiken maailman pultsareita.

Nyt ollaan kuitenkin jo tutustuttu Wieniin. Me tykätään tästä, vaikka usein tätä moititaan likaisuudesta ja ihmisten tympeydestä. Eilen pelkästään käveltiin keskustan kävelykatuja ja sorruin tekemään valtavan keksi- ja suklaaostoksen yhdessä kaupassa.
Mä oon varmastikin vaan lihonut täällä., kun me ollaan syöty aina älyttömän epäterveellisesti. Yleensä ostetaan valkoisia sämpylöitä ja juustoa ja kun vatsa ei niistä täyty, ostetaan täytteeksi suklaata tai keksiä. Lämmintä ruokaa syödään harvoin, kunnon ravintolassa ei olla oikeastaan käyty kertaakaan.
Nyt täällä Wienissä ollaan saatu ihania ruokia, eikä rahaa mene siihen ollenkaan. Muutenkin mä oon huomannut, että kun oon koko ajan kauheesti laskenu rahojani ja pihistellyt niin mulla on nyt melkein puolet rahoista käyttämättä. Siihen se kitsaus johtaa.

Tänäänkin oli ihanan lämmin ilta ja käytettiin koko päivä Schönnbrunniin tutustumiseen (linna, jossa mm. Habsburgit asustivat). Siinä on ympärillä valtava puisto, jota käveltiin ristiin rastiin ja tietenkin käytiin myös sisällä.
Kiertokäynti sisällä linnassa oli kyllä pettymys, sillä suurimmat salit olivat korjauksena alaisina. Kotiin tultuamme saimme herkullista pizzaa, jota mä söin niin paljon että hävetti.

Illalla oltiinkin sitten oopperassa. Se oli todella hyvä ja vaikka oltiinkin seisomapaikoilla eikä nähty koko näyttämöä, oli kuitenkin nautinto katsella hyvää oopperaa.
Oli mukavaa katsella väliajalla Wienin snobeja iltaturkiksissaan ja timanteissaan syömässä kaviaarivoileipiä.
Tunnetiin kyllä itsemme vähän epänormaaleiksi, Santra farkkuhameessaan ja minä punasessa mekossani ja anorakissa.
Poistullessa käveltiin raatihuoneen ohi, jossa oli suuri kansanjuhla menossa.
Raatihuoneen aukio oli valaistu, täynnä pieniä myyntikojuja ja ihmisiä ja joku puhui koko ajan kovaääniseen. Huomenaamuna täällä on oikein iso sosialistisen puolueen marssi, joka olis varmaan kiva nähdä, mutta tuskinpa herätään. Sitä paitsi meiän ohjelma on äärettömän tiukka, mikäli halutaan edes kaikki oleellinen nähdä.

1.5.
Jälleen päivä illassa ja yksi päivä enemmän uusia paikkoja ja asioita mielessä. Aamulla käytiin Railin kanssa Beethovenin asuintalossa. Siellä ei oikeastaan ollut mitään muuta alkuperäistä kuin flyygeli. Silti se oli kiva kokemus, sillä taustalla soi koko ajan Beethovenin sävellyksiä ja pystyi helposti kuvittelemaan Beethovenin säveltäneen siellä.
Sen jälkeen käveltiin erään puron reunaa, jonka äärellä Beethoven sävelsi erään kuuluisimmista sinfonioistaan. Lopuksi Raili ajoi meidät Kahlenbergille, kukkulalle, josta oli hyvä näköala yli Wienin. Sitten tultiinkin jo lounaalle ja mä pesin sen jälkeen käsin ison kasan pyykkiä ja sain käsiini upeat rakkulat.
Iltapäivällä käytiin Santran kanssa Praterilla, huvipuistossa, jossa on mm. maailman suurin maailmanpyörä. Siinä käytiin, muttei se mikään ihmeellinen ollut. Linnanmäen maailmanpyörä ei häpeä yhtään sen rinnalla.
Käveltiin ympäri puistoa ja katseltiin ihmisiä, muihin laitteisiin ei menty, kun ne oli niin kalliita. Vielä ennen kotiintuloa käveltiin Stadtparkissa, joka myös oli täynnä ihmisiä. Vappu oli tietenkin syynä väenpaljouteen, Täällä vappu on oikeastaan työläisten juhla, ei ollenkaan ylioppilaiden kuten meillä.

Kävin välillä syömässä ja nyt katellaan telkkaria, josta tulee joku amerikkalainen musikaali. Ruoka oli taas aivan ihanaa, paistia ja kaiken maailman lisäkkeitä sekä jälkiruuaksi parasta suklaavanukasta, jota mä oon koskaan maistanut.
Mä alan jo pelätä, ettei se hame, jota mulle parhaillaan Mikkelissä tehdään (ylioppilasjuhlia varten), enää mahdu mulle. Pitää varmaan alottaa tennis taas uudestaan.

Tästä ylensyömisestä ei näytä kuitenkaan tulevan vielä lähiaikoinakaan loppua, sillä jo aikoja sitten päätettiin, että kerran Wienissä ollaan, täytyy meidän edes kerran käydä jossain kahvilassa syömässä leivoksia, Se päivä on sitten huomenna, kun muutenkin kierrellään noita keskustan paikkoja.
Enää tasan kaksi viikkoa eroa ja musta tuntuu että tää loppuaika on kaikkein pahin ainakin mulle. Vaikka nähdään joka päivä paljon uutta, päivät tuntuu matelevan. Koetetaan kestää tämä loppuaikakin kärsivällisesti, eihän kaks viikkoa kuitenkaan loputon aika ole.

Tästä välistä joko puuttuu kirje tai sitten en ole ehtinyt kirjoittamaan. Wienistä lähtiessämme pysähdyimme Munchenissä, jossa taisimme viivähtää vain päivän verran. Kävimme kuitenkin katsastamassa olympiastadionin, jossa Lasse Viren juoksi kultaa vuonna 1972. Olimme silloin 11-vuotiaita pikkutyttöjä ja meistä tuli silloin suuria Viren-faneja.

Kohti Lontoota

Hei,
juuri panin edellisen kirjeen postiin, kun tänne asemalle tultiin. Ei olla oikeestaan tehty mitään koko iltapäivänä, kierrelty vaan kauppoja ja tuhlattu viimeisiä rahojamme. Evästä ostettiin ihan valtavasti, kun joudutaan vuorokausi matkustamaan.
Piti mennä vielä juomaan viimeiset oluet jonnekin mutta molempiin iski outo apatia ja käytiin vaan juomassa kahvit ja tultiin tänne asemalle.
Päästiinkin jo pois kamalasta odotussalista, kun junamme tuli ja mentiin varaamaan paikat. Saatiinkin hyvät, koko osasto itsellemme, mutta ikävä kyllä tänne juuri änkesi kaksi saksalaista tyttöä. Parempi kuitenkin niin kuin vanhoja haisevia naisia kuten silloin kun lähdettiin Wienistä.

Silloin meille tapahtuikin tosi mokaus, sillä oltiin asemalla jo tuntia ennen junan lähtöä, varattiin itsellemme kokonainen osasto, kaivettiin makuupussit esille ja ruvettiin nukkumaan.
Konnari tuli vasta kun oltiin jo unessa ja ilmoitti että ollaan väärässä vaunussa. Se vaunu ei mennyt Wieniin. Ei sitten auttanut muu kuin lähteä makuupussit ja rinkat kädessä etsimään oikeata vaunua, joka oli tietenkin aivan täysi ja niinpä sitten päädyttiin löyhkäävien ladyjen osastoon. Menihän se yö niinkin, vaikkei herkkua ollutkaan.

Santra soitti tänään ystävälleen Lontooseen ja se tulee kai asemalle vastaan. En ole varma ollaanko me siellä yötä vai jossain muualla, mutta rahaahan se säästäisi, jos siellä yövyttäisiin.
Mulle on aivan sama minne mennään niin kauan kun voi kunnolla nukkua. Retkeilymajoissa on kaikkien muiden epämukavuuksien lisäksi se huono puoli, että siellä pitää herätä kauheen aikaisin. Tänäänkin jollakin tytöllä meiän huoneessa oli herätyskello soimassa klo 6.00 ja se tietenkin herätti kaikki muut.
Ja muutenkin siellä pitää herätä ajoissa, sillä aamiainen on 7-8 ja poisilmoittautuminen täytyy tehdä ennen yhdeksää tai muuten joutuu maksamaan vielä seuraavastakin yöstä. Niitä ei ole tarkoitettu aamu-unisille.

6.5.
Nukuin viime yön ihmeen hyvin, se oli varmaankin paras kaikista junissa vietetyistä öistä. Saksalaisista (jotka oikeastaan olivatkin itävaltalaisia) tytöistä häipyi toinen jonkun pojan kanssa pian pois ja toinen niistä, joka osoittautuikin oikein mukavaksi, jakoi meidän kanssamme osaston. Loppujen lopuksi meillä oli ihan väljää.
Lämmitys ei kai ollut päällä laisinkaan ja juna oli jäätävän kylmä. Onneksi makuupussit pelasti meidät paleltumiselta.
Saavuttiin puoli kymmenen maissa Oostendeen Belgiaan, josta lähti lautta Kanaalin yli Doveriin. Liput siihen maksoi 5 puntaa (ja siinä on 50% Inter-rail-alennus), kauhean kalliit mun mielestä.
Nyt sitten istutaan laivalla puolitoista tuntia ennen kuin ollaan Doverissa ja sieltä kestää vielä saman verran Lontooseen.

Hartain toive tällä hetkellä on päästä mahdollisimman pian suihkuun ja nukkumaan. Ei olla päästy pesemäänkään sen jälkeen kun Wienistä lähdettiin. Kerroinko mä, että me päästiin siellä saunaan. Se tuntui taivaalliselta. Münchenissä ei käyty suihkussa ollenkaan, kun se oli jossain ihan eri kerroksessa ja oli niin kylmä, ettei huvittanut ruveta yöpaita päällä juoksemaan ympäri taloa. Saattaa siis olla, että kohta ruvetaan haisemaan.

Shoppailua Lontoossa

Laskettiin äsken taas vaihteeksi rahojamme ja punniksi muutettuna se tuntuu hirveän vähältä. Laskin silleen, että 45 puntaa voisin laittaa ostoksiin (se ei ole siis aivan 450 mk, ehkä jotain 400 mk). Silloin mulle jäisi 5 puntaa päivässä käyttöön, hirvittävän vähän.
Eipä silti, kyllä mä sillä elän, sillä nyt tämä yletön syöminen saa loppua. Onneksi Englannissa ei ole sellaisia kahviloita ja muita houkuttelevia syömäpaikkoja kuin Saksassa.

Tää laivamatka kestääkin melkein kolme tuntia, en ollut ottanut huomioon, että Englannissa kellot käy tunnin edellä. Nyt meille tuleekin pidempi oleskeluaika Lontoossa kuin etukäteen ajateltiin.
Meidän piti alun perin käydä Münchenin jälkeen vielä jossain Sveitsin alpeilla, mutta koska kotimatka saattaa alkaa oletettua aikaisemmin, ei viitsitty enää lähteä alaspäin.

Hassulta tuntuu, kun on ihan sellainen olo, että tässä on vain pari päivää aikaa kotia lähtöön. Tosiasiassa interrail-kortin viimeinen voimassaolopäivä on ensi tiistai eli tasan viikon päästä, mutta silti me ollaan jo olevinamme kotimatkalla.
Ollaan jo suunniteltu hurjia kotiinpaluujuhlia, jotka pitää kai myös järjestää. Juhlimaan tässä vaiheessa tekeekin jo mieli, me ei olla oltu edes yhdessäkään discossa Hildesheimin jälkeen.
Muutaman kerran ollaan käyty juomassa olutta vai viiniä jossain kapakassa, mutta sitä nyt tuskin voi juhlimiseksi kutsua.
Elikkä valmistaudu hurjaan juhlimiseen, kun tulen kotiin.

6.5. illalla
Kerrankin olen illalla niin pirteä, että jaksan kirjoittaa. Saavuttiin iltapäivällä tänne Lontooseen ja hinnat kauhistuttivat meidät heti. Oltaisiin ostettu sellainen Go-as –you-please –lippu, jolla voi seitsemän päivän ajan ajaa missä tahansa, mutta se maksoi 16 puntaa. Se jäi sitten ostamatta ja nyt pitää kävellä niin paljon kuin mahdollista.
Valittiin kallein retkeilymaja, koska Santra oli kuullut epäilyttäviä juttuja muista. Tää onkin ihan hyvä, paitsi että aamiainen ei sisälly hintaan. Onneksi meillä on vielä entisiä eväitä jäljellä, niin saadaan aamulla edes jotain suuhun.
Mikäli me saatais aamiainen täällä, en purnaisi yhtään, mutta kyllä mun mielestä 3,10 puntaa on liian kallis hinta pelkästä sänkypaikasta. Suihkusta ei tarvi maksaa lisämaksuja, muttei täällä ookaan ku ammeita. Ja minä onneton tietenkin onnistuin valitsemaan sellaisen vannan, joka oli edellisen käyttäjän jäljeltä aivan hiekkainen.
Illalla ei jaksettu muuta tehdä kuin kävellä vähän tässä ympärillä. Se hostel, jossa Santra sillon pari kesää sitten työskenteli, on tässä lähellä ja käytiin juomassa yhdet oluet Santran entisessä kantakapakassa.
Tän retkeilymajan ympäristö on hirmukiva, tämä sijaitsee keskellä rehevää puistoa. Me ollaan täällä ainakin vielä toinen yö ja katsotaan sitten mitä tehdään. Huomattiin, että ollaan varattu täällä Lontoossa oleskeluun ihan turhan monta päivää ja joku päivä tässä ehkä tehdään retki jonnekin muuanne. Nyt on mulla jo uni silmissä joten jää taas hyvästi my darling.

8.5.

Ollaan kaksi viimeistä yötä Santran kaverin luona, joka onneksi asuu tässä aika lähellä keskustaa. Saa sitten nähdä minkälaisessa murjussa ensi yö pitää nukkua.
Se puhelu oli ehkä sittenkin vikatikki, koska viime yö oli ihan kamala. Mä heräilin jatkuvasti ja aina olin nähnyt unta sinusta. Ehkä on parasta, etten kirjoita tähän mitään muuta. Ilman sanojakin ymmärrät ikäväni.
Meidän pitää kohta lähteä, mutta en kirjoita tätä kirjettä loppuun, vaan jätän yhden sivun huomista varten. Tänään meidän pitää ottaa selville juna-aikataulut Kööpenhaminaan ja mä aion käydä ostamassa haalarin, jota jo eilen sovitin. Eilen me ei muuta tehtykään kuin kierreltiin kaupoissa (ja etsittiin paikkaa, josta soittaa kotiin). eikä tänäänkään varmaan muuta tehdä.

9.5.
Jälleen yksi yö vähemmän edessäpäin. Syötiin juuri huima aamiainen (spaghettia ja patonkia) ja kohta lähdetään taas kaupungille, Yöpyminen täällä ei onneksi ollutkaan niin kauheeta kun etukäteen pelkästin. Santran kaveri oli koko illan poissa (se työskentelee ravintolassa) ja me käytiin illalla teatterissa. Kaveri tuli töistä puoli kahden maissa ja toi mukanaan kaksi ystäväänsä, jotka Santra tunsi oikein hyvin. Meinasin ensin teeskennellä nukkuvaa, mutta nousin kuitenkin juomaan kahvia.
Kaverit oli aivan outoja, olivat polttaneet marijuanaa, mutta mua se ei häirinnyt yhtään, koska kukaan ei oikeestaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Tuntuivat olevan todella iloissaan Santran näkemisestä. Kolmen jälkeen ne lähti ja pääsin kaivautumaan makuupussiini.
Heräsin vasta puoli yhdentoista maissa ja nyt on kello jo yksi eikä olla vieläkään päästy lähtemään.
Mä tein eilen oikeestaan kaikki omat ostokseni ja nyt täytyy enää hankkia tuliaiset. Niissä ei tosin ole paljon hankkimista, kotiin aion viedä rasiallisen skotlantilaisia voikeksejä ja muutaman purkin englantilaista marmelaatia, joka on parasta marmelaatia, mitä mä oon ikinä maistanut.

Sulle mä mielelläni ostaisin myös jotain, mutta en kuolemaksinikaan osaa keksiä mistä tykkäisit. Jos tänään tai huomenna vielä osuu silmään jotain kivaa eikä liian kallista, niin voi olla että ostan. Tosin Santra väittää, että mä oon sulle osotettuihin kortteihin ja kirjeisiin laittanut postimerkkeinä niin paljon rahaa, että se vasta jo vaikka miten montaa tuliaista.
En kyllä usko sitä, enkä mä kai loppujen lopuksi oo lähettänyt sulle kuin korkeintaan viisi kirjettä.
Sen haalarin, josta jo kirjoitin, ostin edes sovittamatta sitä uudestaan.
Käytiin sellasessa kirjakaupassa, jossa äiti oli töissä sinä kesänä kun se oli Englannissa ja sieltä ostin yhden John Steinbeckin kirjan, Once there was a war. Aloitin sitä jo eilen, se on aika mielenkiintoinen, eikä tekstikään ole liian vaikeaa.
Sen jälkeen mun ei ollu tarkoitus ostaa enää yhtään mitään, mutta sattumalta löysin yhdestä kaupasta aivan mulle tehdyt sandaalit. Niissä ei ollut korkea nimeksikään eikä ne maksaneet kuin n. 110 mk. Santra osti samasta kaupasta itselleen mustavalkoisen jakkupuvun.
Me lähdetään huomenna kotiinpäin, luultavasti iltajunalla ja ollaan sitten sunnuntai-iltana Kööpenhaminassa. Jos mä olisin saanut yksin päättää, olisin lähtenyt viimeistään huomenna iltapäivällä, mutta koska Santra haluaa välttämättä olla täällä vielä huomisen päivän, lähdetään sitten illalla.
Asemalla meille sanottiin että lauttojen Ruotsiin Tanskasta ei mene mitenkään säännöllisesti, mutta menee kuitenkin, joten täytyy vaan toivoa, että päästään joskus perille. Tähän päättyy siis matkakertomukseni ja jään kärsimättömästi odottamaan ensi lauantaita.
Voi hyvin rakkaani!

Pitkä junamatka kotiin

Loppumatkan aikana en enää kirjoittanut kirjeitä. Keväällä 1980 Suomessa (ja luultavasti myös Ruotsissa)lakkoiltiin, ja muun muassa Ruotsin laivat keskeyttivät kulkunsa ja me jouduimme palaamaan maateitse Haaparannan ja Tornion kautta. Paluumatkaa sävytti siis pieni epätietoisuus, junat olivat tupaten täysiä eikä aikatauluista Tukholmasta eteenpäin saanut selvyyttä. Muistan että istuimme Tukholmassa jonkun pienen puiston nurmikolla, söimme appelsiineja ja laskimme viimeisiä rahojamme. Interrail-lippu oli onneksi vielä voimassa, joten junamatkaa Haaparannan ja Tornion kautta Mikkeliin ei tarvinnut erikseen ostaa. Evääksi ostimme keksejä ja vettä.
Itse junamatkasta en muista paljoa, oltiin tosi väsyneitä ja likaisia. Mikkelin asemalle saavuimme aamuyöllä. Santran isä oli meitä vastassa ja sain häneltä kyydin kotiin. Avaimet löytyivät rinkan pohjalta, kömmin sisään ja luultavasti saman tien nukkumaan. Perhe löysi sitten aamulla väsyneen matkalaisen syvässä unessa omasta sängystään. Ja tapaaminen poikaystävän kanssa oli luonnollisesti riemukas!

Sateisessa Euroopassa kierteli nuori Tiina