Matkat Saksassa koronavuonna 2020

Hautajaisreissulla me kävimme vuoden 2020 tammikuussa, kun Hunsrückissä Steffenshofissa olevan Pension Pies -majatalon pitäjä kuoli juuri täytettyään 80 vuotta. Me olemme käyneet tuossa todella vaatimattomassa majapaikassa aina pääsiäisenä ja helluntaina, kun siellä on ollut laulavien Bündische Jugend -kaverusten treffit. Hautajaisissa olikin väkeä ainakin parisataa henkilöä, kahvia ja voileipiä meni kilotolkulla ja laulu raikasi myöhään yöhön.

Heti perään ennen tammikuun loppua me kävimme ihan toisella suunnalla, eli lähellä Tanskan rajaa olevalla Syltin saarella. Sehän on minulle muistojen paikka, sillä siellä olin ensimmäistä kertaa Saksassa kesätöissä vuonna 1979. Syltille pääsee autolla erikoisella tavalla, joka on turisteille jännä kokemus. Saarelle johtaa matalaan merenpohjaan marskimaalle tehty ratapenkere, jonka nimi on Hindenburgdamm. Ajoneuvot matkustajineen ajetaan junan avovaunuihin, joilla sitten ”seilataan” meren halki saarelle. Jos on nousuvesi, vesi yltää lähes junaraiteille saakka. Nyt me kävimme Syltillä Jürgenin entisen kollegan eläkkeelle läksiäisissä ja lisäksi vielä yllättäen tapaamassa Jürgenin serkkua, jota Jürgen ei ollut tavannut vuoden 1966 jälkeen kertaakaan! Serkku otti ykskaks yhteyttä ja sovittiin tapaaminen. Siinä sitä riittikin muistelua ja vanhojen valokuvien tutkailua.

Syltin saarta pidetään Saksan Cote d’Azurina, rikkaiden ja kuuluisien kultahammasrannikkona. Saarella käy vuosittain lähes miljoona matkailijaa, lähes kaikki saksalaisia. Syltillä on noin 40 kilometriä hienoa hiekkarantaa ja Pohjanmeri houkuttelee sekä surffaajia sekä purjehtijoita.

Toukokuun loppupuolella me teimme matkailuautolla retken Bad Bramstedtiin, jossa Jürgenin tytär asuu nykyään. Koronapandemian ensimmäinen lockdown oli juuri saatu jotakuinkin päätökseen, eli 18.5.2020 jälkeen sai taas matkustaa Schleswig-Holsteinin osavaltioon ja meidänkin osavaltiossa Alasaksissa sai avata hotellit ja retkeilymajat sekä leirintäalueet 25.5. jälkeen. Me vietimme yön Kellinghusenin matkaparkissa ja olimme ainoat yöpyjät, mikä olisi harvinaista Saksassa normaalioloissa. Lähistöllä sijaitsee Hohenlockstedt, jossa on suomalaisten jääkärien museo. Kävin siellä ensimmäistä kertaa, kuuluhan tämäkin Suomen historiaan.

Helluntaina me pistäydyimme ensin Friesoythessa Jürgenin veljen vaimon 79-vuotissynttäreillä. Meidän osavaltiossa on ollut näihin päiviin asti voimassa kontaktikielto, jonka perusteella enintään 10 henkilöä on saanut olla koolla yhdessä esimerkiksi perhejuhlissa. Juotiin rahkapiirakkakahvit ja sitten jatkettiin matkailuautollamme matkaa kohti Osnabrückiä. En ollut käynyt siellä vielä koskaan, joten oli jännä katsella uusia maisemia. Kaupungin vanhassa raatihuoneessa allekirjoitettiin 30-vuotisen sodan (jossa Ruotsi-Suomi kalisteli sapeleita Saksassa) päätteeksi Westfalenin rauha vuonna 1648.

Osnabrückin Nettebad-kylpylä oli koronan vuoksi edelleen suljettuna, mutta kylpylän matkaparkki oli auki, tosin ilman mitään palveluja. Siksi 15 euron yöpymismaksu oli mielestämme melko kallis, eihän sillä saanut mitään vastiketta. Matkaparkista on noin 4 km keskustaan.

Seutu on miellyttävää, eli loivasti kumpuilevaa mutta ei vuoristoista. Teutoburgin metsä alkaa Osnabrückin eteläpuolelta. Meidän matkailuautossa rikkoutui 100.000 ajokilometrin raja, eli noin 10.000 kilometriä me ollaan huruuteltu joka vuosi. Minusta karavaanailu on edelleen kaikkein kivoin matkailumuoto ja sopii meille tosi hyvin.

Koska suunnittelemamme Romanian (ja Itävallan/Unkarin) moottoripyörä- ja autojunamatkamme peruuntui, niin me päätimme tehdä pienen moottoripyörämatkan Saksassa. Olimme viikolla 25 ja siis juhannuksena Thüringer Waldissa, tarkemmin sanoen Zella Mehliksessä. En ollut ennen matkaa moisesta kaupungista kuullutkaan, mutta se osoittaa vain, että vielä on Saksassakin paljon paikkoja, joissa ei ole tullut käytyä. Hotel Stadt Suhlissa kahden hengen huone aamiaisella maksoi 72,-/vrk. Asuimme hotellissa neljä vuorokautta, koska pidimme parempana pysyä yhdessä ja samassa hotellissa, kun ei voinut tietää, ovatko kaikki hotellit näin korona-aikana edes auki.

Thüringer Wald on kaunista seutua, on niin paljon kuusimetsiä ja mustikkaa, että tulee kieltämättä Suomi mieleen. Seutu on kyllä Suomea monin verroin vuoristoisempaa. Kävimme myös osavaltion pääkaupungissa Erfurtissa ja sen jykevässä tuomiokirkossa. Kovasti on kohennettu entisen Itä-Saksan kaupunkeja ja maanteitä. Minä kun olin opiskeluaikoinani Leipzigin yliopistossa vuonna 1982, olivat kaikki idän kaupungit ihan hiilestä mustia, talot ruskeiksi rapattuja ja tiet huonossa kunnossa. Ruskohiili haisi kaikkialla.

Meiningenin kaupunki oli valloittava. Hienoin pytinki on Elisabetin linna, Schloss Elisabethenburg, joka on edustaa barokkia ja on rakennettu 1682-92 herttuatar Elisabeth Eleonorelle. Linna on nykyään museona, jossa on näytillä yli 50 erilaista huonetta.

Meidän motukkareissu oli 90-prosenttisesti onnistunut. Sää oli kiva, ei liian kuuma ja kurveja oli riittävästi, mutta ei liikaa pelkkää serpentiiniä. Kerran vedimme lipat, mutta ihan seisaaltaan risteyksessä. Jürgenin vasen jalka osui asfalttikuoppaan eikä hän jaksanut pitää raskasta noin 280 kiloa painavaa matka-Bemaria pystyssä, vaan me keikahdimme sivusuunnassa kuin heiluri maahan. Motskarin sivulaukkuun tuli pari naarmua, minulle mahtava mustelma takalistoon ja Jürgenillä turposi pikkasen vasen kämmen. Kyllä me sen jälkeen puhuimme, että pitääkö sitä tällä iällä lopettaa moottoripyörällä ajo? Kilometrejä meille tuli tuosta 6 päivän retkestä yhteensä 1.176 km.

Heinäkuussa me teimme kaksi lyhyttä reissua matkailuautolla. Ensin Lüneburgin Heiden kautta Egestorfiin, jossa on mukava matkaparkki paljasjalkapatikkapolun ja maauimalan pysäköintialueella. Uimalaan oli hirmuiset jonot. Matkaparkissa kaikki matkailuautot ovat rivissä peräkkäin, joten jokaiselle jää kivasti omaa tilaa mm. leiripöydälle ja -tuoleille. Mekin istuimme ulkona automme vieressä, Jürgen lauloi ja soitti kitaraa.
Toisen reissun Lüneburgin Heiden suuntaan me teimme Schneverdingeniin, jossa matkaparkki on Quellenbad-uimalan pysäköintialueella. Kävin uimassa illemmalla, kun isoin osa pulikoista oli häipynyt. Hellettä oli noin 30 astetta.

Elokuun alussa tein sitten lentomatkan Suomeen. Olin vain Mäntyharjussa enkä juuri kertonut kenellekään tulostani, jotta saisin pidettyä koronaetäisyyttä. Hyvin toimikin, sillä tapasin vain veljeni ja äitini. Lentokentillä oli hiljaista ja koneessa piti olla koko ajan maski naamalla.

Matkailuautoreissut jatkuivat elokuun lopulla, sehän se oli vuoden 2020 trendikkäin matkailumuoto niin täällä kuin monessa muussakin maassa. Me kävimme elo-syyskuun vaihteessa Lüneburgin nummilla sekä Elbe-joen varren entisen Itä-Saksan kaupungeissa Dömitz, Wittenberg, Havelberg ja Tangermünde.

Havelbergissä on hulppean iso tuomiokirkko korkealla mäellä ja kirkon edessä seisoo Pietari Suuren patsas. Juu, ihan totta. Otatin oikein itsestäni valokuvan Pietarin vieressä. Pietari Suuri tapasi marraskuussa 1716 Havelbergissä Preussin kuninkaan Friedrich-Wilhelm I:n, joka antoi Katariinan palatsissa sittemmin olleen kuuluisan meripihkahuoneen lahjaksi Pietarille. Niin että tuli viime vuonna koronasta piittaamatta käytyä parissa kohteessa, jossa tuntuu historian havinaa.

Seutu on maastollisesti mukavaa, ei ihan tasamaastoa vaan on jopa mäkiä. Lisäksi metsiä. Noissa kaupungeissa huomaa, että entisen DDR:n elintaso ja palvelut eivät vieläkään ole samat kuin lännen puolella. Paljon on tyhjiä kauppoja eikä kahviloita tai ravintoloita ole juuri lainkaan. Totta kai koronallakin on vaikutusta. Jotkut ravintoloitsijat tai hotellit eivät ole avanneet lainkaan oviaan, kun on niin tiukat hygienia- ym. ehdot.

Syyskuun loppupuolella me käytiin Uslarissa, Weser-Berglandin alueella. Se on hienoa seutua, puolivuoristoa, eli on jopa muutamia serpentiiniteitä, mutta ei Alppien tasoisia kiemuroita. Maisemassa kiemurtelee Weser-joki, jota pitkin voi pyöräillä kymmeniä, jos ei satoja kilometrejä. Jokilaaksosta aukeaa avaria kumpuilevia peltomaisemia sekä metsiä, jotka vallankin syksyllä ruska-aikaan ovat kauniita väriloistossaan. Uslarissahan meillä on joka syksy laulavien ystävien tapaaminen, jossa yleensä on paikalla noin 30 – 50 henkilöä. Tällä kertaa oli vain 16, eli koronapelkoa on. Yhdessä laulaminen on muuten kielletty koko Saksassa, koska laulaessa lentää triljoonia aerosoleja. Kuorotkin saavat harjoitella vain ulkosalla tai katetuilla terasseilla ja välimatkaa toiseen laulajaan on oltava 2 metriä.

Lokakuun puolivälissä ei vielä ollut toinen koronasulku alkanut. Meidän karavaani suuntasi kulkunsa taas entisen Itä-Saksan puolelle, ensin Zarrentiniin, jossa on hieno järvi. Sieltä Mecklenburg-Vorpommernin pääkaupunkiin Schweriniin, jossa on hieno linna ja vielä hienompi järvi. Schwerinissä on hirmuisen kalliit matkaparkit! Rantapaikasta vaadittiin 40,-/ vrk. Me valitsimme Ziegelseen rannalla olevan matkaparkin, jossa yöpymishinta oli 18,-/vrk. Reissu jatkui Güstrowiin, josta suuntasimme ihmettelemään yli 1.000 vuotta vanhoja Ivenackin tammia (Ivenacker Eichen).

Neustrelitz on ehdottomasti näkemisen arvoinen kaupunki. Matkaparkki rannalla oli hyvä ja rantakadulla on monenlaista tarjontaa. Brandenburgissa on myös kiva matkaparkki ja viereemme osui meidän hallintopiirin, eli Staden, rekisterissä oleva matkailuauto. Turisimme ”naapureiden” kanssa ja ihmettelimme sitä, miten pieni Saksakin voi olla, kun heti reissulla näkee oman paikkakunnan ihmisiä.

Lutherin museossa Lutherhaus me kävimme tutustumassa protestanttisen uskonnon historiaan Wittenbergissä. Kirkon oveen naulatut teesit ovat siellä edelleenkin nähtävillä, mutta niin pienellä printillä, etten ainakaan minä nähnyt niitä lukea. Kun oltiin uskonnon kanssa vauhtiin päästy, niin seuraavaksi suuntasimme Eislebeniin Lutheriin kuolintaloon (Luther Sterbehaus). Tässä museossa oli esillä monenlaiset teemat kuolemaan liittyen.

Lokakuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna olimme Jürgenille historiallisessa kohteessa. Paikka on Hoher Meissner, Pohjois-Hessenin korkein vuori, noin 720 metriä. Täällä on perustettu laululiike Bündische Jugend yli 100 vuotta sitten. Silloin oli kokoonnuttu Meissner Haus -talon vieressä olevalle niitylle, jonne oli pystytetty telttoja ja leiritulia. Jürgen on käynyt Hohen Meissnerissa ensimmäisen kerran vuonna 1963.

Laulavien ystävien patikointikohteena on useimmiten Hansteinin linna, joka on näiden Bündische Jugend -liikkeeseen kuuluvien saksalaisten ”pyhiinvaelluskohteita”. Hanstein sijaitsee juuri ja juuri entisen DDR:n puolella, Thüringenissä. DDR:n aikana linnan tornissa kyttäsi rajavartiosto. Hansteinin linnan muurissa on kieltä näyttävä irvistyskuva (Neidkopf), joka katsoo suoraan Länsi-Saksan eli Hessenin osavaltion puolella sijaitsevaan Ludwigsteinin linnaan. Ludwigsteinissa on vastaava irvistyskuva, joka on suunnattu Hansteinin linnalle.
http://wiki-de.genealogy.net/Burg_Hanstein

Sitten 2.11.2020 alkoikin koronapandemian toinen sulkukausi ja matkailut päättyivät. Täällä on edelleen ankarat koronarajoitukset, eli ravintolat, kahvilat, hotellit, leirintäalueet kaikki kiinni, saavat myydä vain noutoruokaa tai kotiin toimituksia. Voimassa ainakin 7.3.2021 asti.

Google-karttojen yhteenveto vuodelta 2020 kertoo, että

• olen käynyt 92 kaupungissa
• autoilua oli 5.730 km
• moottoripyöräilyä 1.037 km.

Nyt odotellaan, mitä vuonna 2021 tapahtuu. Jürgenillä on jo melkoinen matkakuume…

Koronavuoden kotimaan eli Saksan reissuilla retkeili Eila

Advertisement

Johannesburgissa turistina

Konferenssireissu Etelä-Afrikan Johannesburgiin tarjosi muutaman päivän mahdollisuuden tutustua värikkään historian omaavaan, suurten tuloerojen värittämään suurkaupunkiin.

Lensin Lufthansalla Helsingistä Frankfurt am Mainiin, jossa sekä meno- ja paluulennoilla jäi odotteluaikaa noin kahdeksan tuntia. Z-terminaalin sisääntuloaulassa on Be relax -hierontapiste, josta ostin ns. ruotsalaisen hieronnan tietämättä, mistä on kyse. Sain perusteellisen tunnin öljyhieronnan, jossa käsiteltiin myös vatsa ja rintojen ympärykset. Hieronta ennen pitkää lentomatkaa kannattaa aina.

Lufthansa tarjoaa mahdollisuutta varata mieleinen istuinpaikka jo etukäteen 25 euron lisämaksusta. Koska kyse oli yölennoista, varasin ikkunapaikat molemmille etapeille, enkä katunut jälkeenpäin. Koneen boarding-vaiheessa ilmeni, että kone oli ylibuukattu ja ihmisiä houkuteltiin jäämään seuraavan päivän koneeseen. Tarjoukseen tarttuneille oli menomatkalla tarjolla hotelliyöpyminen, illallinen ja rahaa kuutisen sataa euroa jokaiselle tarjoukseen tarttuneelle. Paluumatkalla oli sama tilanne eli kone oli täynnä myös Helsinkiin mentäessä ja silloin ihmisiä houkuteltiin lentämään Tukholman kautta tai seuraavana päivänä samantyyppisin eduin.

Historia tulee iholle

Asukasluvultaan ainakin kahdeksan miljoonan Johannesburg kantaa monenlaista menneisyyden painolastia niskassaan. Yksin matkustavalle länsimaiselle naiselle ei suositella yksin kävelemistä edes päivällä, pienessä ryhmässä tilanne olisi toinen. Pidempiä aikoja kaupungissa asunut kaveri suosittelikin, että turvallisinta on tutustua kaupunkiin hop on hop off –nähtävyyskierroksilla kaksikerroksisissa busseissa. Ostin netin välityksellä jo etukäteen kaksipäiväisen lipun, johon lisäsin parin tunnin retken Sowetoon. Bussireittejä on kaksi ja ne molemmat kohtaavat Constitution Hill -alueella. Bussi vaihtaa nettivarauksen lippuun, joka on pidettävä mukana. Jätin sen seuraavana päivänä ties minne ja olin valmis ostamaan uuden lipun. Henkilökunta oli kuitenkin tosi joustavaa, kun näkivät nettivaraukseni ja huomasivat omasta järjestelmästään, että olin heittänyt pidemmän retken jo edellispäivänä eli sain nimikirjoituksella vahvistettuna nettivaraukseni lipuksi, joka kelpasi ongelmitta.

Constitution Hillin alue toimi pitkään vankilana, jossa istuivat niin Mahatma Gandhi, Nelson Mandelakin kuin monet muut ihmisoikeustaistelijat. Nykyään linnoituksesta löytyy tunnetuimmista vangeista kertova museo ja oppaat kertovat värikkäästi vankien kurjista oloista. Alueella on myös perustuslakituomioistuin, jonka aulassa olevaa paikallista ja kansainvälistä taidetta voi käydä katsomassa, kunhan läpäisee turvatarkastuksen.

Ensimmäinen pidempi pysäkkini oli Apartheid Museum, joka avattiin vuonna 2011. Se kertoo laajasti rotusortoa ylläpitäneen apartheid-politiikan taustasta ja sitä vastustaneista ihmisoikeusaktivisteista. Museon hillitty, osoittelematon tyyli tekee syvän vaikutuksen. Museoon tulija näkee edessään pitkän käytävän ja ihmisten valokuvattuja, reaalikokoisia selkiä. Käveltyään ohi kuvista, näkee myös, keitä nämä eteläafrikkalaiset olivat. Heidän sukujensa tarinaa valotetaan museossa tarkemmin eli ote on moninäkökulmainen.

Luonnollisesti pääosissa museossa ovat Nelson Mandela ja hänen pitkäaikaiset yhteistyökumppaninsa. Winnie Mandelan rooli ANC-puolueen kärkenä 27 vuoden ajan on historian tässä ajanjaksossa jätetty varsin näkymättömiin, vaikka häntä kunnioitetaan laajasti tämän päivän Etelä-Afrikassa ja hänen mainettaan pilaavista skandaaleista ollaan montaa mieltä.

Apartheid Museoon kannattaa varata reilusti aikaa. Museon vieressä on suuri huvipuisto ja Gold Reef City, joka kuvaa aikanaan samaisella paikalla sijainneen kultakaivoksen aikakautta. Kultakauden museo havainnollisine esityksineen jäi minulta välistä, mutta kuulin siitä pelkkää hyvää. Sunnuntaipäivänä paikka pursusi paikallisia.

Gold Reef -hotellin pihasta lähtevät minibussit Soweton kiertoajelulle. Soweto (south western townships) on nykyään reilusti yli miljoonan asukkaan koti. Apartheid-hallinnon aikana Soweto oli varattu mustille. Nykyään kaupunginosasta löytyy jo oma Beverly Hills, keskiluokkaisia asuinalueita, township-tyyppisiä alueita ja kaikkein vanhimman osana hurjassa kunnossa olevat liki museaaliset peltikattoiset romahtamispisteessä olevat hökkelit.

Kaupunginosassa on Hector Pieterson -museo ja muistomerkki, jotka muistuttavat 13-vuotiaan pojan kuolemasta. Museossa on pieni kauppa, josta löytyy paikallisia tuotteita ja sen edustalla sijaitsevalla torilla voi ostaa afrikkalaisia matkamuistoja, kunhan muistaa pitää valuuttakurssin päässään kauppoja tehdessään. Tämä taisikin olla ainoa paikka, jossa minua hivenen vedätettiin koko reissun aikana niin, että sen itsekin tajusin jälkeenpäin. Paikalla oli myös ystävällisiä vanhempia rouvia, joiden kanssa olisin mielelläni tehnyt kauppaa.

Kaupungista löytyy myös mielenkiintoinen muistomerkki perustuslaille ja sen pihalla oli ihana paikallisten kädentaitajien tori, jolta olisin voinut ostaa mitä vain mukaani, jos vain olisin älynnyt varautua riittävällä määrällä käteistä. Myyjät tekivät paikan päälläkin taitavia helmikoruja ja erityisen ihastunut olin pikkuruisiin koreihin, joiden pohja oli kuparilankaa eli korut hehkuivat auringossa kuin pienet aarteet. Sowetossa voi myös käydä benji-hyppäämässä kahden voimalaitoksen väliin viritetyllä riippusillalla. Kokemus, jonka käyttämättä jättäminen hivenen harmittaa, vaikka ajatus hyppäämisestä toki hirvittää vielä enemmän.

Omalla reissullani Sowetossa näin myös Nelson Mandelan alkuperäisen kotitalon, jossa hän vietti vain 11 päivää 27 vuoden vankilajakson päättymisen jälkeen, minkä jälkeen hallitus antoi hänelle talon toiselta puolelta kaupunkia. Talolle vievällä kadulla onkin melkoinen markkinameininki. Mandelan vanhaa kotitaloa vastapäätä asui arkkipiispa Desmond Tutu ja talo on edelleen hänen sukunsa käytössä. Toisella puolella kaupunkia on edelleen juuri 80 vuotta täyttäneen Winnie Mandelan talo.

Soweto näyttäytyy aurinkoisena iltapäivänä kiinnostavana ja monimuotoisena kaupunginosana. Kaupustelijoita piisaa turistien pysähdyspisteissä, mutta meno on maltillista. Mandelan kotitalolla on joukko nuoria miehiä, jotka pyrkivät juttusille, mutta oppaan mukaan heidät pitäisi jättää huomiotta, koska he käyttävät rahansa vain huumeisiin. Sowetosta jäi sellainen mielikuva, että sinne pitäisi päästä uudelleen paremmalla ajalla, että ehtisi käydä museossa, tehdä ostoksia käsityöläisiltä ja istua kahviloissa.

Eläintarhassa ihmettelemässä

Toisena päivänä ajelin ns. vihreää linjaa pitkin ja pysähdyin useammaksi tunniksi eläintarhaan. Johannesburg Zoo on valtava alue, joten kovin kuumalla kelillä kannattaa varautua ison vesipullon ja pikkusuolaisen kanssa ja jos kohdalle osuu, kulkea jokin etappi alueella risteilevien safariautojen kyydissä pientä maksua vastaan. Eläintarhassa on paljon pieniä kioskeja, jotka myyvät pientä purtavaa ja juotavaa, mutta vaihtorahaa niistä ei löydy eli kolikoita ja pieniä seteleitä kannattaa ottaa aina mukaan.

Eläintarhan harvinaisuuksia, kuten mustia sarvikuonoja, tiikereitä ja savannikoiria (African wild dog) voi myös ”adoptoida”, jolloin osa rahoista menee eläinten ylläpidon lisäksi myös harvinaisten eläinten suojeluun. Kiersin eläintarhassa kiireettä. Näin päiväunillaan lekotelleita tiikereitä, pitkästyneitä elefantteja, afrikkalaisia antilooppeja ja valtavan määrän erilaisia apinoita eri mantereilta. Eläintarha mainostaa, että siellä asuu 365 eri eläinlajia ja että siellä voi nähdä big fiven, viisi safareilla bongattavaa suurpetoa, Afrikan norsun, leopardin, leijonan, sarvikuonon ja kafferipuhvelin. Itselleni mieleenpainuva eläin oli myös Afrikassa asuva isokorvainen kettulaji (fennec fox).

Uutisotsikoiden mukaan eläintarhassa oli lintuflunssaa, mutta en nähnyt tarhan alueella mitään mainintaa siitä saati kieltotauluja. Korkeasaaressa jos vastaavaa olisi ollut, asia tuskin olisi jäänyt kävijälle epäselväksi ja olisikohan koko saari mahtanut olla karanteenissa. Johannesburgista järjestetään lyhyitä ja pitkiä safareja Krugerin luonnonpuistoon ja lähempänä sijaitsevaan Pilansbergiin. Olen ollut kahden viikon safari- ja luontoreissulla Namibiassa, joten keskittyä nyt Johannesburgin lähistön kohteisiin.

Leijonapuistossa kiireettä

Kolmantena päivänä ostin matkan Lion Parkiin, joka on yksityinen villieläinpuisto kaupungin pohjoisosassa, reilun tunnin ajomatkan päässä. Siellä tehdään pieniä alle tunnin safariajeluja, joiden aikana nähdään noin kymmenesosa puiston leijonista eli kolmisen perhekuntaa. Puistossa suojellaan harvinaisia valkoisia leijonia sekä savannikoiria. Siellä asuu myös hyeenoja, apinoita sekä monia antilooppilajeja. Parisen vuotta sitten puisto sai käyttöönsä entistä suuremman alueen ja siirtyi pohjoisemmaksi suurisuuntaisten asuntoprojektien alta.

Erittäin hyvin ylläpidetyltä vaikuttava alue teki vaikutuksen kiireettömyydellään, huipputaitavilla oppaillaan ja tyylikkäillä palveluillaan. Oppaani poimi minut kyytiin hotellilta ja ajoimme kaupungin toiselle laidalle poimimaan kyytiin urugualalaisen pariskunnan. Kuvasin safariauton takapenkillä eläimiä ja eläinten nimiä pyysi tavaamaan itselleen pakistanilaiselta vaikuttanut mies, joka välillä kuvasi suurin piirtein kiinni ihollani. Puolivälissä ajelua nenäni ruston sisällä raksahti ja samassa molemmista sieraimista alkoi pulputa verta. Onneksi käsilaukussani oli muutama pieni nenäliinapakkaus. Koska olin takapenkillä, tapahtuma ei häirinnyt muita. Pakistanilaisen näköinen kaveri huomasi tilanteen ja alkoi emota minua ojennellen nenäliinoja. Lopulta vuoto tyrehtyi, kun pääsin ajelun päätteeksi istumaan paikallani liki puoli tuntia päärakennuksen terassilla.

Lion Park on tunnettu siitä, että siellä pääsee silittämään eläinten pentuja. Sillä kertaa omissa aitauksissaan oli leopardin ja leijonien pentuja. Urugualalaispariskunta oli tosi otettu kokemuksesta ja suositteli sitä minullekin. Henkilökunta komppasi, että menet vain, jos kolmiviikkoiset leijonanpennut raatelevat sinua, niin otamme kuvia ja sitä tulee nettimeemi. Söpöjähän puunrungoilla ja kivillä kiipeilevät leijonan pennut olivat, yksi niistä oli vitivalkoinenkin. Pentujen erillään pitäminen emoista selitettiin sillä, että osa emoista ei halua äidin roolia, vaan on pistänyt poskeensa pentujaan, jolloin loput on pelastettu hoitajien suojiin. Puistossa on kaksi monipuolista kauppaa, joista toisessa on enemmän tavallisen kansan kukkaron ulottuvilla olevia matkamuistoja ja toisessa voi ihastella erilaisia luksustuotteita.

Neljäntenä päivänä minulla oli aamupäivä vapaana, joten kävin tutustumassa ennakkoon Wits-yliopiston kampukseen. Museo sijaitsee pääsisäänkäynnin vieressä ja tarjoaa melkoisen matkan ihmiskunnan esihistoriaan san-kansan vaiheiden ja kalliomaalausten kautta. Witsin tutkijoiden mukaan san-kansan kalliomaalaukset ovat maailman vanhimmat. Yliopistolla on meneillään kaupungin pohjoisosassa laajat arkeologiset kaivaukset, joissa tehdään koko ajan uusia löytöjä. San-kansaa nimitettiin aiemmin bushmanneiksi ja naapurikansaa khoisan-kansaa hottentoteiksi, mikä nimi on tuttu Peppi Pitkätossu –kirjojen lukijoille. Myös tässä museossa sijaitsee monipuolinen myymälä, jossa on tieteellistä kirjallisuutta, musiikkia, paikallisia koruja, batiikkikankaita ja grafiikkaa.

Vältä ”hotellikuolema”

Olin varannut konferenssin suosittelemista hotelleista Protea Hotel Parktonian, joka sijaitsee lähellä Constitution Hillin aluetta ja Witsin yliopistoa Braamfonteinin kaupunginosassa. Hotelli on punertava tornimainen rakennus, jonka katolta löytyy kattamaton uima-allas, näköalatasanne baareineen ja auringonottotuoleja. Ylätasanne antaa väljyyttä hotellissa oleskeluun, vaikka huoneissa on myös omat parvekkeet.

Huoneet ovat apartment-tyyppisiä kokonaisuuksia, joissa on makuuhuone sekä tilava oleskelutila keittiönurkkauksineen. Hotellissa voisi periaatteessa viettää pidemmänkin ajan työskennellen tai lomaillen.

Hotellissa on tarjolla erittäin monipuolinen aamupala. Kokki paistaa munakkaita toiveiden mukaan, on useampia tuoremehuja, jugurtteja, leikkeleitä ja hedelmiä. Termoskannuista saa rooibus-teetä ja pöytiin tarjoillaan kahvia. Hotellissa on myös monipuolinen buffet-lounas. Päivällistä voi syödä joko buffet-pöydästä tai tilata ruokalistalta. Nälissään tässä hotellissa ei tarvitse olla.

Makuuhuoneesta löytyi turvalokero. Yleensä en niitä käytä reissuilla, mutta nyt olin päättänyt hyödyntää sitä tehokkaasti. Lokero meni parikin kertaa jumiin ja jouduin kutsumaan hotellin huoltomiehen buuttaamaan järjestelmän. Toisella kerralla huoltomies oli jo varautunut ilmastointiteipillä ja sanoi, että nyt se matto teipataan paikoilleen. Lokerikon pohjalla oli ohut huopapalanen, joka liikkui ja saattoi siksi saada lukitusjärjestelmän jumiutumaan.

Pidempään viipyvällä hotellivieraalla voivat samat seinät tulla vähän liiankin tutuiksi etenkin, jos hotellivieras ei innostu viettämään aikaa kattoterassilla. Itselleni terassi oli lisäbonus. Vietin siellä aikaa kirjoittaen, lukien, ottaen aurinkoa ja useampana päivänä myös pulahdin lämmittämättömään uima-altaaseen. Marraskuun puoliväli on sikäläistä alkukesää, joten aurinko paistoi suomalaisen mittapuun mukaan riittävän lämpimästi ja virkeästä tuulesta huolimatta kannatti lotrata kunnolla aurinkosuojaa ihoon.

Marraskuussa Joburgissa voi ukkostaa. Ja näin todellakin on. Parina iltapäivänä oli melkoinen sadekuuro, jytinää ja salamointia. Sitten heräsin yhtenä yönä elämäni hurjimpaan ukkosenilmaan. Maailma valaistui muutaman sekunnin välein, kun salamat räiskähtelivät tauotta valtavan kuminan säestämänä. En pelkää ukkosta, mutta nyt jäi menemättä parvekkeelle kuvaamaan tuota menoa.

Yhtenä yönä hotellissa oli palohälytys. Hälytysääni oli läpitunkeva, eikä sen viestistä voinut erehtyä. Kävin kurkistamassa käytävässä, mitään paniikkia ei ollut missään, mutta unisia afrikkalaiskollegoja kyseli oven raosta, että mitä tehdään. Päätin, että koska en haista savua mistään, menen Koneen hissillä alas katsomaan tilannetta, mikä on tietysti kaikkea ohjeistusta vastaan. Aulassa länsimaalaisia oli enemmänkin ja jokainen oli rynninyt sinne noin 20 kerrosta hotellin keskellä sijaitsevia kapeita kierreportaita pitkin. Väärä hälytyshän se oli, vaikka osa vieraita poltti päreensä, kun paikalle ei kutsuttu palokuntaa varmistamaan asiaa.

Aulaan oli ilmaantunut myös amerikkalainen sotaveteraani, joka on viime vuosina viettänyt samassa hotellissa useampana vuonna pidempiä aikoja kuunnellen hotellin henkilökunnan juttuja. He kuulemma nimittivät häntä joulupukiksi. Hän jakoi avokätisesti juomarahoja etenkin niille, jotka avautuivat oman elämänsä kurjuudesta. Palohälytyksen aikana hän istui närkästyneenä katsomassa, miten länsimaalaiset tivasivat henkilökunnalta lisätietoja. Seuraavana päivänä hän vielä muistutti, että aulaan päätyneethän olisivat joka tapauksessa pelastaneet oman nahkansa, joten heillä ei olisi ollut mitään syytä kovistella henkilökunnalta lisätietoja.

Neljällä kumipyörällä

Hotellissa voisi helposti viettää pidemmänkin ajan työskennellen, mutta sitten tullaan Johannesburgissa matkailun erityispiirteeseen eli uskoin hotellin henkilökunnan vakuutteluja, enkä liikkunut lyhyitäkään matkoja kävellen, vaan hotellin kuljetusyhtiön kuljettajien kyydissä. Kaupungissa toimii uber-takseja, mutta kätevin vaihtoehto oli käyttää hotellin yhteydessä toimivaa kuljetusyhtiötä, joka ajoi valkoisilla minibusseilla paikasta toiseen. Yksi konferenssivieraista oli unohtanut kännykkänsä uber-taksiin, eikä pystynyt sen jälkeen enää sitä paikallistamaan. Toiselta lähti lompakko oman hotellinsa edustalla toljaillessa.  Liikenteessä näkee välillä pitkiä letkoja valkoisia minibusseja, joissa ei ole taksitunnuksia saati logoja. Minibussin voi soittaa paikalle myös noutokeikoille. Kerran jo minibussin tilattuani ja kyydissä istuessani sain hotellin vastaanotosta hätääntyneen oloisen vahvistussoiton, että auto on tulossa. Kun kerroin jo istuvani kyydissä, minua pyydettiin varmistamaan, että auto on varmasti juuri heidän alihankkijayrityksensä auto.

Johannesburg on ollut vuosikymmeniä erittäin levottoman kaupungin maineessa, vaikka paikalliset vakuuttivatkin, että pyssyillä uhkaamisesta huolimatta viimeisten yhdeksän vuoden aikana murhien määrä olisi ollut laskussa. Paikalliset muistuttavat, että vain hölmö avaa auton ikkunan liikennevaloissa, jos joku uhkaa aseella. Fiksu kuulemma katsoo, että liikennevaloissa jää eteen ja sivuille tilaa niin, että tarvittaessa pystyy kaartamaan karkuun. Varsinaiset autojen kidnappaukset liikennevaloissa kuulemma tapahtuvat ajankohtina, kun liikenteessä ei ole muita ihmisiä.

Yksi kuljettajistani kertoi, että hänet on ryöstetty monta kertaa liikennevaloissa ja kerran kaupungin itäosassa yöllä häntä oli seurannut ilman valoja ajanut bemari, joka oli lopulta koukannut sivukadulta hänen eteensä ja neljä asein varustettua miestä oli pakottanut hänet oman autonsa takakonttiin makuulle. Ajettuaan tunnin verran kaupungin pohjoisosaan maaseudulle, hänet kaivettiin pystyyn ja käskettiin juosta karkuun aseella uhaten. Keskustaan oli pitkä matka kävellä. Hän yritti pysäyttää ihmisiä ja pyytää bussirahaa kävellessään, mutta kesti kauan ennen kuin bussirahat olivat koossa. Hän teki ilmoituksen poliisille ja tekijät saatiin kiinni. Hänen neuvonsa oli, että ryöstötilanteissa ei saa vastustella, vaan pikemminkin kannattaa yrittää herättää sääliä. Hän myös varoitti, että nuoret miehet ovat armottomampia kuin mahdollisesti jo perheelliset iäkkäämmät. Moni matkailee kauniissa maassa vuokra-autolla ja kokemusten perusteella maaseudulla ei ongelmia yleensä olekaan.

Johannesburg on ehdottomasti reissun väärti. Matkaan kannattaa lähteä omalla pikkuporukalla, ehkä vuokrata oma auto ja valita väljähkö matkasuunnitelma, jota ei yksi ukkoskuuro sotke. Yksi konferenssissa tapaamistani kollegoista oli varannut itselleen vaellusretken läheisille vuorille ja yöpymiset aiottiin hoitaa luolissa. Moni varaa itselleen muutaman päivän safarireissun matkan oheen. Tarjontaa riittää, joten se kannattaa hyödyntää tilaisuuden tullen ja nauttia myös ympäröivästä maaseudusta.

Joburgissa kävi Päivi

#Johannesburg #ApartheidMuseum #Soweto #LionPark #JohannesburgZoo

Linkkejä:

Constitution Hill: https://www.constitutionhill.org.za/

Apartheid Museum: https://www.apartheidmuseum.org/

Gold Reef City: http://www.sahistory.org.za/places/gold-reef-city

Zoo: http://www.jhbzoo.org.za/

Lion Park: https://en.wikipedia.org/wiki/Lion_Park

Origins Center: https://www.wits.ac.za/origins/