Strasbourg avaa eurooppalaisuutta

Pitäisikö EU-parlamentin ylipäätään kokoontua kerran kuussa Strasbourgissa vai pysyä koko ajan Brysselissä? Siitä jaksetaan vääntää uudelleen ja uudelleen. Jos joku minulta kysyisi, niin Ranskan Strasbourgiin voisi puolestani siirtää enemmänkin  EU-hallintoa Brysselistä.

Brysselissä olen käynyt lukemattomia kertoa työ- ja opintomatkoilla vuosien varrella ja täytyy sanoa, että kun ei nappaa niin ei nappaa. Yleensä reissut ovat kuitenkin ajoittuneet huonolle kelille, joten ehkä mieli muuttuisi kauniilla kesäkelillä hivenen.

Strasbourgissa olen ollut kaksi kertaa työn sävyttämillä reissuilla. Ensimmäisellä kerralla tutustuttiin puolen viikon ajan Strasbourgissa sijaitsevien eurooppalaisten instituutioiden toimintaan syksyllä 2006. Uudelleen olin kaupungissä lokakuussa 2013.

Rakkaalla lapsella on kaksi nimeä. Eurooppalaisten suurvaltojen nahistelut ovat jättäneet kaupungin milloin Saksan puolelle (Strassburg) ja milloin Ranskan (Strasbourg).

Monen mutkan kautta perille

Strasbourgiin ei ole aivan yhtä vaivatonta reissata kuin moneen muuhun eurooppalaisten instituutioiden kotikaupunkiin (Luxemburgista on muuten oma tarinansa toisaalla tätä maatkablogia). Oma kakkosreissuni alkoi 20.10. herätyksellä 4.15 Helsingin ydinkeskustassa. Finnairin lentokenttäbussit alkavat kulkea viideltä, joten niistä sitten ensimmäiseen. Bussikuskille mutisin jotain ensimmäisistä aamuvirkuista ja matkalaisiin kuului sattumoisin myös HS:n entinen päätoimittaja Janne Virkkunen.

Lentoni oli Lufthansalla, joka lähtee nykyään 1. terminaalista (Finnair ja sen yhteistyölentoyhtiöt operoivat terminaalista 2). Aamupalaa pääsee syömään kaikessa rauhassa siihen aikaan ykkösterminaalin pääravintolan looseissa, eikä vessajonoakaan ole. Vain shoppailumahdollisuudet ovat suppeammat kuin naapuriterminaalissa. Lento lähti 7.40, ja reissun aikana tarjoiluna oli pieni lämmin sämpylä ja juoma.

Frankfurtissa lento tuli A-terminaaliin, mistä pitää selvittää tiensä Strasbourgiin kulkevalle bussille.  Käytännössä reitti vaatii ainakin tarkkuutta viittojen lukemisessa eli ensin on köpötettävä käytävää vasemmalle, mentävä sitten hissillä alas B-terminaaliin, sitten pitkiä liukuportaita alas, uudelleen hissillä ja tällä kertaa 2. kerrokseen. Sieltä kohti Ausgang-kylttiä, vielä yhdet rullaportaa alas laukkujen noutopisteeseen ja aulasta tullin kautta ulos ja seuraavan aulan tuntumasta löytyvätkin sitten bussit ulko-oven vierestä vasemmalta kyltin Strassbourg/Lufthansa-alta. Kulkemiseen kannattaa varata puolisen tuntia, ellei halua tehdä ostoksia matkan varrella tai pysähdellä hiukopalalle.

Bussivaihtoehto oli kaikkineen helppo. Paluumatkalla pysäkki löytyy rautatieaseman lähistöltä valtatien varrelta lippurivistön jälkeen. Kollega kertoi omaa tarinaansa siitä, miten hän matkasi junilla ja sai jännittää koko matkan, ehtiikö ajoissa lennolle. Kun junat olivat myöhässä, häntä opastettiin vaihtamaan junaa eri paikoissa ja käänteitä riitti.

Bussimatka Frankfurtista Ranskan rajalle on noin 60 kilometriä ja Saksan puolella reitin etenemistä pystyy seuraamaan bussin monitoreista. Syksyisessä maalaismaisemassa odotteli korjuuta maissia, kvinoa (jos oikein tunnistin), kaalia ja sokerijuurikkaita. Saksan puolella pelloilla näkyi lähinnä vain hevosia, Ranskan puolella myös nautoja ja muita tuotantoeläimiä.

Historia näkyy ja kuuluu

Strasbourgin ydinkeskustan maamerkki on katedraali. Sen historia ulottuu pakanoiden palvontapaikkaan saakka. Vuosisatojen aikana tulipalot ovat tuhonneet pyhätön monta kertaa. Tulopäivänäni meneillään oli Ruandan kansanmurhaan liittynyt messu, jossa soitti nuorten bändi, nuori tyttö piti saarnan ja mukana oli suuri joukko piispoja. Katolinen kirkkokin päivittää olemustaan.

Strasbourg tunnetaan muun muassa kaupunkina, jossa Gutenberg keksi kirjapainotaidon ja kaupungissa ilmestyi ensimmäinen paperilehti, jolla oli tilaajia. Sen omistaja muuten pyysi suojelua, ettei lehden uutisia kopioida muualle ja tämän katsotaan olevan tekijänoikeuksien syntytarina.

Erasmus Rotterdamilainen vaikutti kaupungissa 1515 aikoihin, saksalainen runoilija Schiller kävi usein ja säveltäjä Mozart haki inspiraatiota. Nykyään Strasbourgiin vetävät väkeä etenkin EU-parlamentti ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin.

Matkailijan on varsin helppoa liikkua kaupungissa. Modernit raitiovaunut alkoivat liikennöidä 2004 ja niiden suurista ikkunapinnoista avautuu hienosti arkkitehtoonisesti monimuotoinen kaupunki.

Historialliset nimet tulevat tutuiksi, kun hyppää katedraaliaukion läheltä lähteviin nähtävyysvesibusseihin. Niiden palveluihin kuuluu laaja valikoima eri selostuskieliä, muttei kuitenkaan suoma ja lapsille on oma seikkailutyylinen selostus. Nimiä ja tapahtumia tipahtelee niin nopeaan tahtiin, että tarkkana saa olla. Vesibussiajelu on perusteellinen ja sillä pääsee toisessa suunnassa aina EU-rakennusten korttelille saakka ja toisessa päässä käydään kääntymässä Petit France -alueella, josta löytyy iltaravintoloita.

Vesibussiajelun jälkeen voi suunnistaa vaikka samaista kanavanvartta pitkin Petit Franceen syömään vaikkapa perinteikästä saksalaista spetzli-annosta (kotitekoista pastaa) takuukermaisine kastikkeineen.  Perinneruoka-annoksia löytyy myös katedraaliaukion varrelta. Kylmällä kelillä voi vetää vaikka lihapataa, jossa on useita lihalajeja. Maultaan pata muistuttaa meikäläistä karjalanpaistia. Strasbourgissa lihaa ei pihistellä. Nimikkosalaattikin sisältää vain lihoja, joten kannattaa lukea myös ruoka-annoksen nimen alla oleva erittely, ettei tule yllätyksiä. Kaupunkia ympäröivä Alsace on kuuluisa viinimaakunta, joten viinejä voi katsella sillä silmällä myös tuliaisiksi.

Petit France on valokuvaajan paratiisi varsinkin kauniilla kelillä. Kalastajien muinaiselle asuinalueelle pääsee myös vesibussin kyydissä. Jännää on istuksia veneessä, kun suluilla ihmisiä parveilee molemmin puolin ihmettelemässä. Tarinat kertovat siitä, kuinka pyykkärit pesivät hienoston pyykkejä ylävirrassa ja niitä piti nappailla suluilta, jos pääsivät huuhteluvaiheessa karkailemaan. Osin puurakenteiset rakennukset kätkevät nykyään moderneja asuntoja ja melkoisen joukon erilaisia kuppiloita ja ravintoloita. Illalla tunnelmallinen alue on ruokailijoiden suosiossa.

Historiallinen museo antaa perspektiiviä kaupungin historiaan. Siellä oppii vikkeläkin kävijäkin, kuinka jopa ruotsalaiset ovat sotineet aikoinaan alueella Habsburgeja vastaan ja valloittaneet Alsacen 1630-luvun alussa, kunnes 1680-luvulla ranskalaiset vyöryivät taas joukkoineen kaupunkiin. Strasbourg oli tuohon aikaan merkittävä linnoituskaupunki, jolla oli hyvin poikkeuksellisesti jopa oma perustuslaki, yliopisto  sekä paljon erilaisia etuoikeuksia. Protestanttinen usko oli tuohon aikaan vallitseva.

Kaupunki tunnettiin muun muassa keraamisten tiilien valmistuksesta. Tiiliin poltettiin kuvia historiallisista tapahtumista ja merkkihenkilöistä aina roomalaisista jumalista lähtien. Kuvioista ja tarinoista niiden takana löytyi puheenaiheita takkatulen loimotuksessa iltaisin. Kaupungissa tehtailtiin myös miekkoja ja metsästysaseita. Tamperelaisille tuttu nimi Klingenthal liittyy paikalliseen asetehtaaseen. Virallisesti ainakin yläluokka puhui ranskaa ja tavallinen väki saksaa.

Jos kintut kestävät niin EU-instituutioiden alueelle kävelee puolessa tunnissa. Toisella puolen jokea voi samalla käydä kurkistamassa yliopiston päärakennusta ja huikeita arkkitehtuurikokeiluja. Kävelyretken päätteeksi voi kurkistaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kuulumisiin. Nykyään tuomioistuimen edessä voi joutua todistamaan erilaisia mediaspektaakkeleita ja mielenosoituksia. Omina vierailupäivinäni mieltään osoitti muun muassa romanialainen junakonduktööri, joka koki kansallisella tasolla tehdyn eläkeratkaisun epäreiluksi. Joen rannalla on myös telttaleirejä, joilla tuodaan omaa asiaa esille.

Joen toisella puolen lähellä EU-parlamenttia pitää päämajaansa ARTE-kanava, joka tuottaa kansallisten tv-yhtiöiden kanssa yhteistyössä ranskalaisia ja saksalaisia laatuohjelmia.  ARTE tuottaa kaivattua laatua eurooppalaiseen tuotantoon ja lisää moniarvoisuutta. Seuraavalla kerralla täytyy testata, kuinka helposti vierailu onnistuisi.

Majoitusta kannattaa vertailla

Strasbourgin rautatieaseman lähistöllä on valtava määrä hotelleja ja paikan päällä toimii isojen kansainvälisten ketjuhotellien paikkoja. Olen aiemmin yöpynyt vanhassa perinteikkäässä hotellissa kaupungin pohjoispuolella.

Tällä reissulla hotellini Victoria Garden sijaitsi rautatieaseman lähistöllä Les Halles -kauppakeskusta vastapäätä. Hotellin sijainti on ihanteellinen ja hinta hyvin edullinen, mutta muuta positiivista paikasta on vaikea sitten sanoakaan. Hotellin käytävät olivat ainakin syksylolä 2013 järkyttävän likaisia. Myös huoneeni kokolattiamatto oli kokenut niin monenlaista draamaa läikistä päätellen, ettei lattialla tehnyt mieli kävellä sukkasillaan. Sisustukseen kuului minikeittiö, joten hotellia varmaankin käytetään pidempiinkin oleskeluihin. Hotellista olisi saanut erillishintaan aamupalaa, mutta söin mieluummin kaupungilla. Junaradan läheisyys tuo oman taustahumunsa. Ikkunat voi pitää auki, jollei ole kovin meluherkkää tyyppiä. Vieressä on saman hotellin apartment-rakennus, joka on aulasta päätelleen eri tasoa.

Hotellin vastaanoton väen asenne vaihteli vuorossa olevan ihmisen ja hänen kielitaitonsa mukaan, mikä on aika tyypillistä ranskankielisissä maissa. Siinä kun toinen lupasi, että lähtöpäivänä laukun voi jättää vastaanoton takana sijaitsevaan huoneeseen, toinen olisi tunkenut sen avoimena olevaan vartioimattomaan säilytystilaan aulan viereen. Siivoaja tuli pontevasti aamukymmeneltä koputtelemaan, että koska asukas häviää huoneesta. Check out tässä hotellissa on lähtöpäivänä yhdeltätoista. Mielenkiintoista oli myös, että tulopäivänä kahdelta ei ollut ainuttakaan huonetta vapaana, vaan kävelin jalat rakoille reppu selässä. Laitoin hotellin siisteystasosta palautetta, kun sitä erikseen verkon välityksellä kysyttiin. Mitään vastausta en kuitenkaan saanut.

Paluumatkalle minulla ei ollut bussilippua, mutta bussikuskilta löytyy nimilista matkalaisista. Paluulennolle ei pystynyt vahvistamaan paikkaa netissä etukäteen. Kentällä oli aikaa reilut pari tuntia, mutta sielläkään ei automaatilla varaus enää onnistunut. Deskillä ystävällinen saksalaismimmi sanoi, että täydeltä näyttää koneella, mutta hänpä soittaa portille suoraan ja varmistelee tilannetta. Lopputulema oli, että sain paikan ykkösluokasta. Virkailija vielä huuteli perään, että nyt menet sitten suorinta tietä loungeen syömään ilmaiseksi ja pakkohan neuvosta oli ottaa vaarin.

Strasbourgin hintataso ei aiheuta suomalaiselle yllätyksiä juuri suuntaan kuin toiseenkaan. Yhdeksällä eurolla saa lounaan kuin lounaan.  Täytetyt letut ovat hintansa väärti ja aamiaista varten löytyy täytettyjä patonkeja sekä erilaisia makeita herkkuja. Tuliaisiksi voi ostaa vaikka paikallisia valkosipulinippuja tai ranskankielisiä humoristisia minikokoisia katuviittoja. Ranskalaisten pitkät lounassiestat muistuttavat mukavasti mieleen, että kaipa sitä voisi kotimaassakin joskus istuksia lounasaikaan kaikessa rauhassa samoin kuin Strasbourgissa kanavien varrella.

Matkan tarkoituksena oli syventyä EU-parlamentin toimintaan muutaman päivän ajan ja tavoite kyllä täyttyikin. Huippuhetki oli, kun kuuluisa ihmisoikeusaktivisti ja oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi sai Saharov-palkintonsa 23 vuoden viiveellä. Puheessaan hän korosti EU:n merkitystä myös oman maansa Myanmarin demokratiakehityksessä. Arvokkuuden, turvan ja ihmisoikeuksien pitäisi olla syntymäoikeuksia myös muualla kuin EU-maissa. Strasbourg tarjosi tuollekin ainutlaatuiselle hetkelle juhlavat puitteet.

Reissussa kävi Päivi

#strasbourg #ranska #euparlamentti #artekanava #EU

Advertisement

Kielikursseilla eri vuosikymmeninä

Kielet tarttuvat maailmalla

Vuosien varrella olen opiskellut englantia, ranskaa ja venäjää kielikurseilla. Vaihtelevin kokemuksin.

Englannissa 70-luvulla:

Ensimmäinen kielikurssini oli perinteinen kuukauden kestävä Tjäreborgin järjestämä reissu Bournemouthiin. Olin 14 vuotta ja ensimmäistä kertaa ylipäätään kotimaan ulkopuolella. Helsingistä kotoisin olleen tuttavaperheen tyttären kanssa asuimme samassa perheessä ja säästelimme pahimpaan koti-ikävään ruisleipää niin, että se ehti mennä homeeseen.

Oppitunnit oli suunniteltu enemmänkin lukiolaisten tarpeisiin, joten todistuksen kymppi ei paljoa auttanut. Päätinkin keskittyä vapaa-ajan viettoon. Retkistä muistan Stonehengen, jota ei vielä siihen aikaa oltu aidattu, kävimme automuseossa ja safaripuistossa. Päivän retken teimme myös Isle-of-Wight -saarelle.

Kesäkuinen Bournemouthissa oli lämmin, ranta kutsui ja punnan kurssi oli edullinen. Sateetonta kautta oli kestänyt pitkään, joten suihkussa käynti oli luvan takana, eikä palaneita nurmikoita oltu kasteltu viikkokausiin. Kotiin päästessä tuli itku, kun kotiväki ei ollut älynnyt lämmittää saunaa valmiiksi.

Perheemme oli varsin boheemi. Isä teki pitkää päivää hotellissa ja aasialaissyntyinen äiti värkkäili meille pieniä ruoka-annoksia, eväs-toastitkin oli leikattu neljäksi sieväksi kuutioksi. Olimme siis liki koko ajan nälissämme. Kerran päätimme syödä ennen kuin menemme kortteeriin illalliselle. Juuri sinä iltana meitä odottikin kumpaakin lautasella iso kokonainen keitetty kala.

Kaupungissa piisasi menomestoja. Myöhemmin muistan lukeneeni juttuja siitä, että englantilaistytöt karsastavat kielikurssityttöjä. Jo tuohon aikaan tutustuimme vain poikiin. Perhettä ei haitannut, vaikka kuljimme yökaudet diskoissa.

Mieleen jäi elävänä ensimmäinen kurkistus homoklubille. Etsimme kaverini kanssa brittipoikaa, johon hän oli sillä viikolla tutustunut. Kaveri oli kertonut soittelevansa tiskijukkana levyjä jollain klubilla. Paikka löytyikin hotellirakennuksen siivestä. Oven avasi varsin värikäs pari: toinen oli kääpiö ja toinen ilmiselvästi pitkä transvestiitti, vaikkei moinen sana tainnut sanavarastooni silloin vielä kuulua. Iltakarkelot olivat varsin toista kuin mitä olin Tommolan lavalla siihen mennessä nähnyt. Tuttumme järkyttyi meidät nähdessään, hänelle ei ollut päähän pälkähtänyt, että oikeasti ryysisimme paikalle.

Live-konserttiinkin pääsimme eli The War-bändi veti funkia, että tupa raikui. Mieleen jäi myös yksi sen illan tanssipartnereista. Ranskalaismies, jonka piti välttämättä imeskellä korvalehteäni, eikä hauistakaan käyttämällä saanut häneen tehtyä välimatkaa.

Lähtö Bournemouthista oli yhtä itkua ja hammasten kiristystä monelle tytölle. Paluuviikonlopun vietimme Lontoossa, missä tapasin sikäläisen kirjekaverini, Timin. Hänen paras kaverinsa, Henry, innostui sittemmin sen verran paljon Suomesta, että keräsi matkarahoja pallopoikana kahtena kesänä Wimbletonin tennisturnauksessa ja reilasi meille useammaksi viikoksi. Ensimmäistä kertaa jo samaisena kesänä 15-vuotiaana villasukat vaelluskengissä ja voimia antamassa likööriä pienessä taskumatissa. Uimataidottomana hän oli vähän kuin kala kuivalla maalla järven rannalla savolaisten keskellä.

Omat mukulat eivät kielikursseille hinkuneet enkä tiedä onko se ollut hyvä vai huono asia. Omia kielikurssikokemuksiani olen kartuttanut kuitenkin viime vuosina lisää.

Ranskassa 2006:

Vuosi 2006 oli monella tapaa vedenjakaja elämässäni. Jouduin irti säännöllisestä työajasta ja päätin ottaa vapaudesta ilon irti. Lähdin heti huhtikuussa apurahan vauhdittamana kahdeksi viikoksi Aix-en-Provenceen kielikurssille. Vinkki siihen tuli Ranskaan erikoistuneelta matkatoimistolta, Pamplemousselta (www.pamplemousse.fi) .

Kielikoulumme IS sijaitsi keskellä kaupunkia. Opiskelijat olivat eri-ikäisiä ja eri maista. Mukana oli muun muassa Hollannista neljän lapsen äiti, joka yli viisikymppisenä erottuaan vietti nyt toisen hollantilaismiehensä kanssa puolet vuodesta viljellen tulppaaneja kotimaassaan ja toisen puoliskon Orangen liepeillä Ranskassa. Oli paluumuuttajaperhe, joka asui anoppilassa, tavarat matkasivat vielä Atlantilla ja amerikkalaisminiä yritti opetella ääntämään elämänsä ensimmäisiä sanoja ranskaksi.

Oli saksalainen lapsiperheen äiti, joka ajoitti vuosittaisen kurssivisiittinsä niin, että hänen ranskalaisrakastajansa perhe oli varmasti ne viikot lomailemassa rouvan sukulaisissa. Ensimmäistä kertaa ulkomaille lähtenyt japanilaismimmi oli päättänyt tulla kuuluisaksi vaatesuunnittelijaksi, opiskella ensin vuoden ranskaa ja siirtyä sen jälkeen naapurimaahan opiskelemaan italiaa. Oli elämys käydä kaupungin parhaassa japanilaisessa ravintolassa syömässä hänen kanssaan sushia, kun henkilökunta kohteli maanaistaan kuin suurta harvinaisuutta ja halusi kuulla jokaisesta annoksesta, vastasiko se kotimaassa hänen saamiaan. Ja hyvin vastasivat. Saksalaismimmi ja minä sen sijaan olimme syöneet sushimme siihen asti – ja varmaan sen jälkeenkin – vastoin kaikkia japanilaisia perinteitä.

Opiskelijat jaettiin kirjallisen kokeen ja suullisen juttutuokion jälkeen sopiviin ryhmiin. Kielikurssia veti kaksi opettajaa vuoropäivinä. Molemmat olivat todella tehokkaita, opiskelijoiden toiveita kuunneltiin ja kaikki mitä opittiin oli saman tien äärimmäisen käyttökelpoista. Ryhmä oli pieni, eivätkä jäsenet vaihtuneet koko aikaa, mikä rauhoitti kokonaiskuviota.

Koulu järjesti iltapäivisin kulttuuriohjelmaa. Kuuntelin viinitarinoita ja kuuntelin luentoja. Kävin myös omin päin elokuvateattereissa katsomassa ranskalaisia elokuvia. Viikonloppuna olin mukana maaseuturetkellä, jossa kiersimme pienissä kaupungeissa meren rannalla ja vuoristossa ihaillen maisemia.

Kaupunki on Paul Cezannen ystäville paratiisi. Kävelin kukkulalle hänen kotimuseoonsa, harhailin hautausmaalla, kylvin roomalaisten aikanaan rakentamassa kylpylässä monta kertaa ja ihmettelin kirjaston valikoimat läpi. Suomalaisista kirjailijoista Arto Paasilinnaa löytyi vaikka kuinka monta opusta. Pikkukaupungissa kävellen pääsee paikasta toiseen. Hintataso on varsin korkea, joten halvat ostokset voi unohtaa.

Olin päättänyt, että perhemajoitukseen en nyt mene. Asuinkin huoneistohotellissa parvekkeellisessa yksiössä ja nautin paikallisista eväistä, tunnelmasta ja omista luvista. Kännykkäni varastettiin odotellessani yhtenä sunnuntai-iltapäivänä ravintolan ulkopuolella tuttavaani. Seuraavana päivänä pääsin testaamaan kertynyttä ranskan taitoa tehdessäni varkausilmoituksen paikallisella poliisiasemalla. Nuori komea konstaapeli kirjoitteli raporttia ja nautti ilmiselvästi tilanteesta. Toimiston seiniltä kurkistelivat ranskalaiset filmitähdet vanhoista elokuvamainoksista. Niin ranskalaista, ettei siinäkään tilanteessa harmittanut.

Pietarissa 2009:

Yritin opetella venäjää jo lukiovuosina, yhdeksän tuntia kahdessa viikossa. Alkuvuosina tarvitsin sitä jonkin verran töissä. Neuvostoliiton aikaan teimme köyhinä opiskelijoina ostos- ja bilematkoja Leningradiin tuon tuosta. Sitten tuli monen vuoden tauko, kunnes huomasin, ettei kurkusta tule minkäänlaista smalla talkia venäjäksi saati tunnistettavia sanoja ylipäätään.

Lähdin tammikuussa 2009 elvyttämään venäjän taitojani pakkasta paukkuvaan Pietariin, jonka varasin Suomi Venäjä -seuran kautta ( http://www.venajaseura.com/palvelut-ja-projektit/kielikurssit ). Kurssiin olisi kuulunut mahdollisuus asua Pietarin yliopiston opiskelijoiden asuntolassa Vasilin saaren perukoilla.

Päätin, että kun Pietariin mennään, niin keskustassa asutaan. Asuin pääkadun varrella Nevski 105 -huoneistohotellissa, jossa aamupala kuuluu huonehintaan (http://pietarihuoneisto.com/). Paikan hengetär Irina puhuu loistavaa venäjää ja hänen kanssaan voi asioida sähköpostitse suomeksikin. Tavallisessa kerrostalossa sijaitsevat huoneet ovat siistejä ja pitkäaikaismajoitukseen voi sopia edullisia hintoja.

Parasta on kuitenkin se, että pystyy liikkumaan Pietarin koko historiallisen keskustan alueella jalan. Tammikuisessa Pietarissa se tarkoitti sitä, että suolalla sulatetut lumet kastelivat kengät ja suolarantu näkyi polven kohdalla. Tarpeeksi monia housuja ja kenkäpareja siis mukaan, että on mitä kuivatella.

Myöhemmin olen tajunnut, miten onnekas olinkaan, sillä samalle kurssille päätyi kaksi suomalaismimmiä. Heidän kanssaan olimme ryhmän pysyvä ydin. Muuten väki vaihtuikin tuon tuosta. Edellisistä venäjän opinnoistani oli käytännössä kulunut 28 vuotta. Tasotestin mukaan päädyin opiskelemaan kirjaa numero kolme (muistaakseni kirjoja oli kaikkiaan viisi) ja kappaleita oli menty siitäkin eteenpäin melkoinen määrä.  Ensimmäisellä tunnilla lähdettiin tarkistamaan kotitehtäviä muistaakseni datiivin monikon taivutuksesta. Sitten tehtiinkin jo sanelua ja kotiläksyksi tuli aine. Opettajat opettavat 50-luvun metodein, ovat erittäin tehokkaita ja vaativia, läpi käydään kielioppia, ääntämistä, kirjoittamista, keskusteluharjoituksia ja tekstejä.

Suuri osa opiskelijoista viettää kokonaisen vuoden opintojen parissa ja yksittäiset kurssilaiset tulevat ja menevät. Omassa ryhmässämme oli eurooppalaisten lisäksi korealaisia ja kiinalaisia. Ensimmäisen viikon jälkeen me suomalaiset päätimme, että haluamme keskustella enemmän. Tähän vaikutti myös se, että ryhmässämme oli yksi – vain kielioppitunneilla käynyt – korealaisopiskelija, joiden mielestä olimme hänen tempoonsa verrattuna liian hitaita. Pääsimmekin leppoisampaan ryhmään, jossa oli lisäksemme kolme kannustavaa kiinalaista ja saimme keskustella niin paljon kuin halusimme tohtoritasoisen opettajan johdolla.

Nautimme Pietarin nähtävyyksistä. ”Vuokrasin” itselleni englanninkielisen oppaan Eremitaasiin ja näin kahdessa tunnissa täsmänä mitä halusin ja mikä hänen mielestään minun kuului nähdä. Valokuvasin ja testasin kuppiloita. Pietarin pikaruokapaikat, kuten Teremok (http://teremok.ru/) sulattivat sielun monena pakkaspäivänä blini- ja keittoannoksineen. Hyviä kahviloita, ranskalainen leipomokahvila ja muita venäläisiä pikaruokapaikkoja löytyy niitäkin ihan Nevski 105:n vierestä. Pietarissa pärjää pikkurahallakin, kun valitsee viisaasti.

Iltaohjelmaa Pietarissa piisaa. Opiskelupäivät ajoittuivat välillä osin myös iltapäivälle ja joka päivä tuli myös kotona tehtävää, joten keskellä joutui iltamenoista välillä vähän tinkimään.

Pietari 2011:

Nälkä venäjän kielen elvytykseen oli herännyt ja toukokuussa 2001 lähdin jälleen. Tällä kertaa meitä oli pieni suomalaisryhmä, joka jaettiin tasotestien perusteella eri ryhmiin. Jouduin alkeistasosta seuraavalle tasolle. Sirkuksen vieressä sijaitseva kielikoulu Liden & Denz (http://www.lidenz.ru/) on sveitsiläisomisteinen ketju. Kullakin ryhmällä oli yksi opettaja, joka kävi läpi asioita. Omassa ryhmässäni oli useita liki vasta-alkajia. Ummikkoamerikkalainen mimmi, joka oli lähtenyt etelävaltioista oppimaan kieltä nähdäkseen maailmaa. Kolme viikkoa eivät olleet vielä tuoneet hänelle intonaatiota, josta olisi saanut selvää. Hän kertoi käyttävänsä kaikki iltansa siihen, että yrittää kääntää päivän mittaan käydyt tekstit ja opetella uudet asiat. Tällä kurssilla pelinhenkeen kuului, että opiskelijat asuivat perheissä.

Yksi sveitsiläinen toimitusjohtaja kertoi viimeisellä viikolla, että hyvinhän se sujuu asuminen kaksiossa, mutta kun hän käy suihkussa muiden tullessa aamiaiselle. Ilmeisesti huoneistoon oli jälkikäteen asennettu suihkukoppi keittiöön. Muu perhe, isoäiti ja hänen lapsensa lapsineen, asui toisessa huoneessa ja maksava vieras toisessa. Tilannetta helpotti toukokuussa se, että perhe pääsi viikonlopuiksi karkaamaan datshalleen virittelemään viljelyksiään.

Kielenopetus oli edelliseen kurssiin verrattuna ehkä vähän yksipuolista. Nyt valittiin teema ja sen ympäriltä opiskeltiin sitten kaikkea mahdollista. Oma teemamme oli liki koko kaksi viikkoa huone ja sen sisustus. Ääntämisen opiskeluun ei käytetty liiemmin aikaa, mutta opettajan korva ilmeisesti harjaantui kuuntelemaan murretta jos toistakin.

Kirjoitusharjoituksia teimme jonkin verran. Oppimateriaalina käytettiin monisteita.  Sen sijaan puhetta piisasi, puhuimme parin kanssa, ryhmässä ja käytävillä. Ehkä tätäkin kurssirakennetta vaivasi vähän se, että osa opiskelijoista jatkoi koulussa pitkiä aikoja. Meitä kahden ja kolmen viikon kävijöitäkin oli paljon. Koulun traditioon kuului myös se, että sisätiloissa ”sai” puhua vain venäjää. Koululla oli kanttiini, josta sai teetä ja pientä purtavaa, jos oli tarpeeksi vikkelä, sillä tauot kestivät yleensä vain kymmenisen minuuttia.

Koulu järjesti myös retkiä. Pääsin käymään Novgorodissa kauniina kevätpäivänä ja tutustuin Pietarhoviin ryhmän kanssa. Molemmat retket olisivat varmasti jääneet toteutumatta omatoimisesti.

Asuin suomalaiskaverini studioyksiössä Nevan ja Fontankan vieressä, huippusijainti ja huippukämppä. Käytännön pikkuniksejä piti kuitenkin opetella. Hankalin niistä oli, kuinka liki sileällä aitanoven avaimen pituisella avaimella saa kierrettyä ulko-oven auki, oli muistettava pistää vessapaperit paperiroskikseen etteivät ne tukkineet yli satavuotiaan talon viemäreitä, totuteltava vessanpytyn yläpuolella hurisevaan vettä lämmittävään kaasulämmittimeen ja keittiössä kaasuhellaan. Eleltävä ylipäätään niin kuin paikalliset elävät. Väriä elämään toi myös samassa korttelissa toimiva taidekoulu, jonka opiskelijat olivat rakennelleet taitavia mosaiikkitaideteoksia ja maalailleet teoksiaan sisäpihojen seiniin.

Parissa viikossa syntyi monta vakiotapaa toimia ja asiakassuhde lähikauppaan. He oppivat vakio-ostokseni niin, että kasailivat tavaroita usein jo ennen kuin ehdin suutani avata. Yhdellä reissulla lievässä maistissa ollut naisasiakaskin otti kontaktia ja ihmetteli, että miten voit näyttää noin ”normalnajalta”, vaikka syöt noin terveellisesti. Sitä mietin välillä itsekin.

Keväisessä Pietarissa otin valokuvia koko ajan. Näin kaupungin vappuilmeen ja vapauden päivän kansanjoukot. Kuljin ydinkeskustassa paikoissa, joihin en ollut aiemmin ehtinyt. Leppoisa keli teki kävelyretkistä kiireettömiä. Käytän edelleen Pietarin-reissujani vanhasta muistista myös ostosreissuina. Nykyään raahaan tuliaisina etupäässä laukullisen nöttösiä eli erilaisia teen kanssa syötäviä pikkumakeita vohveleita, suklaita ja keksejä vierasvaraksi mökille ja kotiin. Haen Dom knigi -kirjakaupasta (http://www.dom-knigi.ru/) yleensä ison kasan muistikirjoja ja vanhoja neukkuaikaisista julisteista tehtyjä retrokortteja.  Mielestäni mikä tahansa tekosyy riittää Pietarin-reissuun. Kielikurssi on niistä parhaasta päästä.

Kirjoitti Päivi

#kielikurssimatka #bournemouth #aixenprovence #pietari