Ajoimme matkailuautollamme, Bürstner Travel Van, 3181 kilometriä Latviassa, Virossa ja Suomessa elokuussa 2022. Olimme matkalla 37 päivää, näistä 20 päivää Suomessa.
Reitin valinta ja Stena Livia -autolautta
Tällä kertaa meillä ei ollut tarkoitus selviytyä mahdollisimman nopeasti Via Balticasta vaan tarkoitus oli löytää uusi laivareitti ja sitten ajella hieman enemmän Latviassa ja Virossa.
Kun selvittelin ennen matkaa laivamatkojen vaihtoehtoja, oli Finnlinesin Travemünde-Helsinki-reitti meille liian kallis. Laivamatka olisi maksanut menopaluuna jo henkilöautolta (2 henkilöä, henkilöauto <6m ja sisähytti, ei aterioita) noin 1050,- euroa. Siksi valitsimme Stena Linen reitin Travemünde-Liepaja hintaan 660,- euroa menopaluu, sisältäen henkilöt, matkailuauton <8m, hytin sekä ateriat. Suomeen tulimme Eckerö Linen lautalla Tallinnasta Helsinkiin 77,- euroa meno ja 87,- euroa paluu. Lauttamatkat maksoivat yhteensä: 824,00 EUR.
Jos me olisimme ajaneet suorinta tietä Liepajasta Tallinnaan, olisi ajomatkaa ollut 523 km. Mutta me halusimme hieman katsella nähtävyyksiä sekä tutkailla teiden kuntoa Latviassa sekä Virossa, joten meille tuli ajokilometrejä Latviassa ja Virossa yhteensä 1752 km.
Stena Linen laiva Stena Livia on rakennettu vuonna 2008, ja se on ensin palvellut Englannin kanaalin liikenteessä. Laivaan mahtuu 200 henkilöautoa ja 95 kuorma-autoa, matkustajia saa olla enintään 375. Kun odotimme laivaan pääsyä Travemünden satamassa, tuntui etteivät rekat lopu ollenkaan. Arvelimme laivan olevan täpötäysi, kun vihdoin oli meidän vuoromme ajaa laivaan, mutta eipäs mitä, vielä oli autokansilla tilaa eikä matkustajia ollut läheskään täyttä määrää. Jännittävintä lastauksessa oli sekä Travemündessä että Liepajassa se, että pitkiä autonkuljetusrekkoja ajatettiin laivaan ramppeja pitkin peruuttamalla. Me totesimme, että tuo se vaatii todellista ajotaitoa. Laiva on melko vanhan oloinen, ruostettakin näkyy kansilla. Sisätiloja on kuitenkin uudistettu ja hytit olivat mielestämme jopa mukavat. Me saimme saman 4 hengen hytin sekä meno- että paluumatkalla. Hytti oli tilava, suihku ja WC toimivat. Ainoastaan toisen sängyn patja oli puhki kulunut, muuten olimme tyytyväisiä. Koska laiva on rahtilaiva, ei siellä ole paljon palveluita. On vain yksi ravintola, yksi baari, tv-tila ja pieni myymälä. Sauna vain rekkakuskeille. Näimme menomatkalla laivalla yhden suomalaismotoristin sekä yhden ruotsalaisen motoristipariskunnan. Lisäksi oli joitain saksalaisia matkailuautoja.
Ennakkovalmisteluna Autoliiton opaskirjat Autolla Baltiassa ja Autolla Baltiaan ja Koillis-Puolaan
Molempien kirjojen käsikirjoittaja on Risto Hemming, joka valitettavasti menehtyi keväällä 2022. Risto kirjoittaa pätevästi ja Suomen historiaan nivoen Baltian maiden historiasta, kulttuurista sekä käyntikohteista, mutta antaa myös tarkkoja ajo-ohjeita automatkailijoille. Nyt luin erityisen tarkasti vanhempaa kirjaa, eli vuonna 2005 ilmestynyttä Autolla Baltiassa -opasta, koska me nimenomaan emme halunneet ajaa pelkästään Via Balticalla vaan Latvian ja Viron muilla teillä. Autolla Baltiassa -kirjassa on mainiot selostukset Viron pohjois- ja länsirannikosta sekä Kuurinmaan rannikosta ja Riianlahdesta, lisäksi kirjassa on omat kappaleensa Baltian maiden järvialueista, Viron saarista ja historiallisesta Liivinmaasta. Risto Hemmingillä oli erinomainen taito liittää suomalaista historiaa kuvaamiinsa kohteisiin, esimerkkinä suomalaisiin jääkäreihin liittyvät paikat Latviassa. Kirjan kuusi valmiiksi mietittyä, etappi etapilta etenevää ajoreittiä ovat suurenmoinen apu automatkailijalle.
Kirjan käsikirjoittajalla, Risto Hemmingillä, oli pitkä ja syvällinen kokemus Baltian maista. Hän kirjoittaa muistojaan vuodelta 1991 kirjan 92. sivulla näin: ”Tämän kirjoittaja kävi Vilnassa kesällä 1991, juuri ennen kuin Boris Jeltsin nousi Moskovassa johtohahmoksi. Edellisvuoden julistuksesta huolimatta Liettuan itsenäisyydestä ei ollut merkkiäkään. Kaikki oli vielä Neuvostoliittoa, rajoja ei ollut Baltian maiden välillä ja rupla oli valuuttana. Oli heinäkuu, mutta matkailijoita ei juuri näkynyt. Eipä silti, ei Vilna ollut valmis ottamaan heitä vastaan. Hotellin henkilökunta oli suunnattoman töykeää, aamiainen oli syömäkelvotonta, kaupungilta ei löytynyt kuin pari ruokapaikkaa. Missään ei hyväksytty luottokortteja. Vanhakaupunki oli rappeutunut ja rähjäinen. Juuri kukaan ei puhunut muuta kuin omaa kieltään sekä venäjää. … Vuonna 2005 Vilnasta on tullut elävä. Matkailijalla on runsaudenpulaa valitessaan hotellien, ravintoloiden, ohjelmapalvelujen ja nähtävyyksien joukosta mieluisimpiaan. Kohteissa palvelee nuori, hyvin koulutettu henkilöstö hymyssä suin ja sujuvalla englannilla. Gediminas olisi ylpeä.”
Matkavalmisteluissa laiminlyönti: navigaattorin kartat
Meillä on kohta 15 vuotta vanha navigaattori Garmin IV. Normaalisti olemme päivittäneet navigaattoria verkon kautta vähintään kerran vuosittain. Sen sijaan navigaattorissa olevia karttoja me ole vuosiin tarkastaneet. Niinpä nyt oli suuri yllätys saapuessamme Latviaan, ettei navissa ollut lainkaan Baltian tai Suomen karttoja! Huis vaan veks! Selvitimme asiaa Tallinnassa paikallisella Garmin-kauppiaalla ja hän selitti, ettei Garmin enää ”tue”, siis päivitä, noin vanhan laitteen karttoja. Onneksi kauppiaalla oli jemmassa yksi muistikortti, jolla oli Baltian kartat ja niin päästiin siitä pälkähästä. Nykyään pitää aina ostaa uusia vehkeitä, vanhoja ei ”tueta”, vaikka ne olisivat miten hyvin toimivia.
Liepajasta Valka-Valgan kautta Viroon
Liepajaan me saavuimme Stena Linen laivalla illansuussa, joten majapaikan haku oli ensimmäisiä tehtäviä. Minulla oli vuoden 2018 matkaltamme erittäin hyvä opaskartta Liepajasta, johon on merkitty erilaisia palveluita sekä käyntikohteita. Lisäksi olin lukenut Autolla Baltiaan ja Koillis-Puolaan -kirjasta, että Liepajassa kannattaa ehdottomasti tutustua Karostan kaupunginosaan, sen sotasatamaan, vankilamuseoon sekä ortodoksiseen Pyhän Nikolain katedraaliin. Niinpä suuntasimme BB Wakepark -leirintäalueelle. Hinta 15,-/yö/autopaikka plus 5,-/yö/henkilö. Alueella oli muutama matkailuauto, lähinnä saksalaisia. Leirintäalueella on myös muutama mökki sekä yleiset suihku- ja wc-tilat. Erikoista Latvian leirintäalueilla on se, ettei monellakaan ole lainkaan vesihuoltoa matkailuautoille, niinpä ei BB Wakeparkissakaan ollut raikkaan veden ottomahdollisuutta eikä myöskään mahdollisuutta tyhjentää kemssaa tai ajokaivoa, johon olisi voinut laskea auton harmaat vedet. Matkan jälkeen laitoinkin tästä aiheesta aloitteen Latvian matkailutoimiston johtajalle Inguna Zigurelle, jonka tunnen ajoilta, jolloin hän oli Helsingissä Latvian matkailutoimiston edustajana. Toisena aloitteena viestitin Ingunalle, että leirintäalueiden lisäksi Latviaan voisi perustaa (maksullisia) matkaparkkeja, joissa olisi vesihuoltopiste sekä sähköliitäntämahdollisuus.
Karostan vanhassa vankilassa me emme yöpyneet, vaikka se olisi mahdollista, vieläpä lukkojen takana. Karostan sotasatama on perustettu 1890-luvulla, siis tsaarin aikana. Neuvostoliiton aikana satama oli suljettu armeijan alue. Nyt rantavedessä on sortuneita betonibunkkereita. Nykyään Karosta on merkittävä nähtävyys ja uuden ajan viekoituksia ovat mm. Tarzan-seikkailupuisto, lainelautailu, vesihiihto vaijerin varassa tai SUP-lautailu.
Liepajassa suomalainen ei voi ohittaa Pyhää kolminaisuuden kirkkoa. Siellä suomalaiset jääkärit vannoivat valansa Suomen hallitukselle vuonna 1918. Kirkossa on muistolaatta tapahtumasta ja sen edessä pienet Suomen liput. Kirkko on kuuluisa uruistaan, jotka ovat 7000 pilleineen yhä yhdet maailman suurimmista uruista. Meidän käydessämme kirkossa siellä sattui olemaan esittelijänä venäjää puhuva erittäin ystävällinen vanhempi rouva, joka kertoi meille kaikenlaista suomalaisista kävijöistä sekä kirkon urkukonserteista.
Liepajasta me otimme suunnan kohti Rundalea, tarkoituksena oli käydä vihdoinkin Rundalen palatsissa sisälläkin, sillä monta kertaa olen käynyt palatsin pihalla, mutta aina on ollut niin hoppu, etten ole ehtinyt tutustua palatsin sisätiloihin.
Meidän matkaamme tuli sitten pieni koukkaus Liettuan kautta, sillä arvelin, että Latvian tie A9 on ruuhkainen paljoine rekkoineen. Se oli nimittäin ikävä ajettava vuonna 2018, rekat jahtasivat meitä koko ajan ja tiessä oli syvät urat. Niinpä nyt otimme hieman eteläisemmän reitin, ensin Priekuleen ja sitten Liettuan Skuodasiin, jota tietä 170 Mazeikiaihin ja edelleen teitä 155, 156 ja 153 Zagareen asti. Reitti oli rauhallinen, tiet olivat ensin hyviä ja sitten kohtalaisia pinnoiltaan eikä perässämme roikkunut yhtään kiireisiä kuorma-autoja. Reitillä oli peltoja, joilla oli tosi paljon haikaroita. Enimmillään näimme 6 haikaran ryhmän ihan tien reunassa ja olimme aivan mykkinä ihastuksesta.
Ennen Zagarea on Liettuan ja Latvian rajamailla Zaiciai-järvi ja sen ympärille osin suomaastoon tehty patikointireitti. Järven rannalla on viehättäviä katoksellisia piknik-pöytiä, puisia siltoja ja iso pysäköintialue. Paikka on liettuaksi ”Žagarės ozo pažintinis takas”. Pysäköintipaikalla oli jo yksinäinen saksalainen karavaanarinainen vanhalla kämpperivolkkarilla, joten mekin päätimme jäädä tälle hienolle rantapaikalle yöksi. Törmäsimme ensimmäisen – mutta ei viimeisen kerran – pysäköintialueella olevaan kahviautomaattiin. Juuri niin, kyseessä on vanhan ajan puhelinkopin kokoinen automaatti, josta saa muutamalla lantilla tai maksukortilla vaikka minkä sortin kahvia. Tällaisia kahviautomaatteja oli Latviassa ja Virossa lähes kaikissa kaupungeissa (myös esimerkiksi Piritan campingillä Tallinnassa).
Tässä olisi hyvä idea Suomeen: kahviautomaatteja rannoille tai pysäköintipaikoille tai museoiden pihaan, jos niissä ei ole kioskia tai kahvilaa.
Seuraavana päivänä me ihmettelimme Rundalen palatsissa tsaarin ajan rakennuksen prameutta, miten herrasväki onkaan rakennuttanut tuollaisia suureellisia taloja lahjaksi puolisoille tai kesäasunnoiksi – ja kansa on kärsinyt köyhyydessä. Huoneet olivat paljolti toistensa toisintoja, tapettien tai seinämaalien värit vain vaihtelivat. Kaikkein prameimpia ovat kultainen ja valkoinen Sali ja viehättävin on ehkä ruusuhuone hempeine värisävyineen. Rundale on suosittu turistikohde, jossa käy vuosittain yli 100.000 matkailijaa. Nytkin ihmettelijöitä virtasi palatsiin yhtenäisenä jonona, me siinä satojen muiden joukossa.
Via Balticalle, eli tielle E67 me ajoimme Bauskassa ja heti tuli vastaan ensimmäinen Suomen rekisterissä oleva auto. Tiellä oli tietöitä Iecavaan asti. Vanhalla tutulla tiellä tulee aina verrattua sen kuntoa ja liikennemääriä aiemmin kokemaani. Voin sanoa, että ainakaan Bauska-Riika-osuudella tie ollut muuttunut yhtään. Tiellä on yhä vain yksi ajokaista per ajosuunta, ei ohituskaistoja eikä merkkejä siitä, että tie olisi muuttumassa moottoritieksi. Sen sijaan ajotyyli oli muuttunut, eli nyt tiellä ajettiin kuin Ruotsissa, eli väistettiin pientareen puolelle nopeammin ajavia.
Latvian tiehallinnon mukaan yksi Latvian vilkkaimmista tieosuuksista on Riika-Kekava-osuus tiellä E67. Keskimääräiset liikennemäärät ovat noin 17.000 ajoneuvoa päivässä ja vilkkaimpana aikana yli 25.000 ajoneuvoa päivässä. Tätä osuutta on tarkoitus parantaa ja suunnitelmien mukaan Kekavan ohitustien tietöiden pitäisi valmistua vuonna 2023.
Riian eteläpuolella me suuntasimme Salaspilsiin tutustumaan Holocaust Memorial -muistomerkkiin. Saksalaiset perustivat Salaspilsin keskitysleirin vuonna 1941. Se tunnettiin myös kaupungin saksalaisella nimellä Kurtenhof. Leirillä kuoli sen olemassaolon aikana monta tuhatta ihmistä. Tarkoista lukumääristä on vaikea saada tietoa. Suuressa hieman ruumisarkun muotoisessa betonirakennuksessa on näyttely vangittujen kirjeistä ja valokuvista. Laajalla nurmikkokentällä on seitsemän jättikokoista betonipatsasta: “Äiti”, “Murtumaton”, “Nöyryytetty”, “Protesti”, “Punainen rintama”, “Solidaarisuus” ja “Vala”. Lisäksi taideteoksena on suuri musta marmoripaasi, jonka sisällä tikittää koko ajan metronomi. Sen nimitys on ”Muistuttava sydän”. Valtavan vaikuttava kohde jo sen äärettömän suuruuden vuoksi. Vetää hiljaiseksi.
Tiellä E77 (A2) ei näkynyt muita ulkomaan rekisterissä olevia autoja kuin virolaisia, ei ollut saksalaisia, ei hollantilaisia eikä suomalaisia. Tuntuu siis siltä, että suomalaiset edelleenkin liikkuvat Via Balticalla, mutta eivät juuri muualla Baltian maissa.
Siguldassa suunnittelimme menevämme Lakeside camping-alueelle, mutta leirintäalue oli täynnä, joten ei kun paikallisen koulun pysäköintialueelle. Rauhalliset yöunet sielläkin saatiin.
Seuraavana päivänä ajoimme Gauja-joen (suomeksi Koivajoen) rantoja pitkin. Ensin ohitimme Turaidan ruusun tarinasta kuulun linnan. Gauja-joen laaksot ovat mahtipontisia, ei jotenkin uskoisi olevansa muuten melko tasamaastoisessa Latviassa. Seuraavankin linnan, eli Lielstraupen linnan me ohitimme, kun olimme innoissamme matkalla Cesikseen. Kaupungin symboli on keskiaikaiset linnanrauniot. Kaupungissa on kauniita vanhoja taloja, joista osa on korjaamatta. Mutta puistot suihkulähteineen ovat huippuluokkaa. Muutenkin silmiinpistävää on, miten kauniita puistoja Latvian ja Vironkin kaupungeissa on. Jürgen jaksaa ihmetellä niitä joka kerta ja verrata Saksaan, jossa noin hoidettuja puistoja ja kukkaistutuksia ei ole juuri missään.
Valmieraan meidän oli ihan pakko päästä. Nimittäin verestämään muistojamme moottoripyörämatkaltamme vuonna 2005. Silloin me vietimme Valmierassa ikimuistoisia hetkiä nauttien Krimin kuohuviiniä puiston penkillä sekä naukkaillen Riga Balsamia kahvin kanssa liköörinä, kun ei kahvilassa sattunut olemaan leivonnaisia. Nyt me huomasimme iloksemme, että silloinen hotellimme Wolmar on edelleen toiminnassa. Muutenkin kaupunki näytti vireältä ja viehättävältä hienoine puistoineen, eli sinne voisi mennä vielä kolmannenkin kerran.
Latvian ja Viron välisessä rajakaupungissa ajelimme hieman Valkan ja sitten Valgan puolella. Maiden raja kulkee keskusaukio keskellä. Aukiolla on muun muassa penkki, jossa yksi ihminen voi istua Viron puolella ja toinen Latvian puolella.
Virossa Otepäästä Tarton kautta Tallinnaan
Otepäähän suuntasimme Kekkosen jalanjäljissä, vaikka emme käyneetkään Kekkosen retkipolulla. Sen sijaan ajattelimme käydä uimassa Pühajärvessä. Ranta olikin hieno, mutta vesi oli uimakelvotonta, pinnalla leijui isoja epämääräisiä levälauttoja. Ehkä syynä oli kuiva kuuma kesä.
Tartossa oli matkamme kehnoin sää. Satoi kaatamalla ihan koko päivän, joten kaupungin katselmus jäi vajavaiseksi. Kävimme Ahhaa-elämyskeskuksen aulassa sekä Ylösalaisintalolla, mutta siinä se sitten olikin.
Tallinnaa kohti ajaessamme suuntasimme Põltsamaalle paremman sään toivossa. Põltsamaan kaupungissa on saksalaisen ritarikunnan vuonna 1272 rakentama ritarilinna (Schloss Oberpahlen), joka on valitettavasti rauniona, mutta jota oltiin parhaillaan kunnostamassa. Kaupungissa on myös vanha kartano, mutta se on ihan ränsistynyt ja seisoi tyhjiltään.
Viron keskiosissa ei ole leirintäalueita eikä matkaparkkeja, joten Põltsamaan kaupungissa me yövyimme ruusutarhan pysäköintialueella.
Ennen Tallinnaa kävimme Raplassa kahveilla kivassa kahvilla ”Marju kohvik”. Kahdet kahvit ja leivonnaiset maksoivat 8,80 euroa ja päälle tuli iloinen palvelu.
Tallinnassa me otimme majapaikan meille jo tutulta Pirita Camping -alueelta. Yksi suomalainen matkailuauto oli paikalla, 9 saksalaista, 2 belgialaista ja 2 virolaista. Sijainti on hieno, Piritan satamassa ihan uimarannan vieressä. Tänä vuonna majoitushinta oli 25 euroa per yö sisältäen sähkön, WC:n käytön ja auton vesihuollon (kemssan tyhjennyksen, harmaan veden poiston sekä raikkaan veden ottamisen). Harmaan veden tyhjennyspaikka on varsinaisen leirialueen ulkopuolella eikä ajokaivosta ole minkäänlaista merkkiä, on vain asfalttiin maalattu keltainen ruudukko pysäköintialueella merkiksi siitä, ettei tähän kohtaan saa pysäköidä… Krhm. Joka löytää tämän ajokaivon omin nokin, on tosi noheva, meidän piti käydä kysymässä ajokaivon paikkaa.
Suomessa mökkeilyä ja käynti Saimaalla
Suomessa me olimme suurimman osan ajasta, eli kaksi viikkoa, minun entisellä kotimökilläni. Matkalla Mäntyharjuun me kiersimme ensin katsastamassa Tuusulan rantatien kulttuurikohteet: Aleksis Kiven kuolinmökin, Halosenniemen ja Sibeliuksen Ainolan. Päästiin heti ihmettelemään Suomen hintoja: pääsymaksu Ainolaan 15 euroa per henkilö ja kakkupala kahvilassa 6,20 euroa, HUH.
Mökillä Mäntyharjussa odottivat monet askareet: viinimarjojen poiminta sekä mehun keittäminen, mattojen pesu, talon siivous, puiden laitto liiteriin, rikkaruohojen kitkentä kukkapenkistä, ikkunoiden pesu jne. Nimitimme visiittimme työleiriksi. Äitille piti välillä toimittaa asioita sekä järjestää hänelle kuulokojeiden säätö Mikkeliin. Mukava yllätysvierailija oli pitkästä aikaa löytynyt sukulainen, eli isäni puoleinen serkku, jonka olin ennen vuotta 2022 nähnyt edellisen kerran vuonna 1986 isäni hautajaisissa. Mökillä olivat seuranamme myös minun kesälomaileva veljeni sekä entinen puolisoni.
Mäntyharjussa oli Ilokuvafestivaalit ja me kävimme katsomassa minun entisen lukiokamuni Päivi Kapiainen-Heiskasen dokkarileffa ”Mies ja koski”. Olipa jännä olla tosi pitkästä aikaa elokuvissa! Hienoa myös, että Mäntyharjussa on tällainen kinosali ja vielä hienompaa, että Päivi on tehnyt monta hienoa elokuvaa.
Pientä katkoa askarrukseen saimme, kun teimme retken Saimaalle. Ensin ajoimme Mikkeliin, jossa tapasimme entisen koulukaverini ja hyvän ystäväni Päivin. Kuuman kesäpäivän piristykseksi me kävimme uimassa Kyyhkylän rannassa, jossa olikin uutta draivia. Rannalla oli vanhassa venevajassa kahvila, jossa nautimme jäätelöt. Illalla me jatkoimme vielä matkaa Anttolaan, jossa en oikeastaan ole koskaan aiemmin käynytkään. Parkkimme oli Taipaleenlahden uimaranta. Anttolakin on kunta, joka voisi perustaa virallisen matkaparkin matkailuautoilijoille.
Mäntyharjun matkailuneuvonnassa kävin tekemässä aloitteen siitä, että Mäntyharjun kunta perustaisi matkaparkin jonnekin keskustaan tai Kirkonkylään. Kummassakaan ei ole lähimaillakaan edes leirintäaluetta ja kesällä varsinkin Kirkonkylässä käy kymmeniä tuhansia matkailijoita. Nytkin näimme vaikka kuinka monta matkailuautoa Salmelan pysäköintialueella. Vinkkejä matkaparkin perustamisesta saa mm. SF-Caravan ry:ltä. Wikipedia kertoo matkaparkkien perustamisesta näin: ”Helpot matkaparkit yöksi voidaan luoda nykyisistä käyttämättömistä pysäköintipaikoista (esimerkiksi koulut, uimahallit ja urheiluhallit) ilman merkittäviä kustannuksia. Näin myös alueilla missä kustannukset tai infrastruktuuri estävät perinteisen leirintäalueen perustamisen. Koska matkailuajoneuvot eivät ole suoraan riippuvaisia nykyisestä infrastruktuurista, voidaan vesi- ja jätehuolto tarjota jonkin matkan päässä matkaparkista, esimerkiksi paikallisen vedenpuhdistamon yhteydessä.”
Retkemme varsinainen kohde oli Pistohiekan entinen leirintäalue Puumalassa. Olimme käyneet siellä edellisen kerran kesällä 2018. Silloin se oli vielä villi puskaparkki, koska vanhasta leirintäalueesta ei ollut jäljellä kuin ränsistyneitä sähkötolppia. Nyt paikalla oli pantu tohinaksi. Oli perustettu Pistohiekka Resort. Hm. Resort tuntuu olevan muotisana ja ikään kuin tae trendikkäästä modernista majapaikasta luonnon helmassa. Meitä Pistohiekka Resort ei oikein vakuuttanut. Toki karavaanialue ei ollut edes vielä valmis, mutta se näytti melko ahtaalta sumpulta ja sijaitsee etäämmällä järvestä kuin entinen leirintäalue. Laitan tähänkin matkaparkkivinkin: Pistohiekka Camping voisi tehdä kuten monet leirintäalueet Saksassa, eli perustaa leirintäalueen ulkopuolelle – usein porttien eteen – matkaparkin vain edullista yöpymistä haluaville! Uudet mustat, laatikkomaiset majoitusmökit eivät myöskään miellyttäneet. Itse asiassa musta väri uusien talojen ja mökkien seinissä on masentava näky. Pistohiekka Resortin ravintolarakennuskin on musta, kaiketi se on nyt hittiväri, mutta en tykkää. Ravintola oli kuitenkin rannan puolelta viehättävä, vallankin terassi ja terassiosan puolikaaren muotoinen puinen avokatto oli hieno.
Yksi Suomen hienoimmista maisemateistä on Lietveden tie (kantatie 62). Tie mutkittelee saarten, kallioiden, luotojen ja hienon näköalatasanteen kautta ja päättyy Mikkelin suunnalta tultaessa Pistohiekalle. Jo tämän tien vuoksi kannattaa tehdä reissu tuolle suunnalle. Suosittelen!
Saimaan rannoilta me palasimme Mäntyharjuun Ristiinan kautta. Olikin niin mahdottoman huonokuntoinen tie (nro 4321), että luulimme automme hajoavan siihen paikkaan. Matkan jälkeen käytimmekin autoa pajalla. Piti tarkistuttaa, ettei etuakseli ollut vaurioitunut.
Suomessa oleskelun lopuksi kävimme kylässä ystävillämme Espoossa sekä Helsingissä. Vielä Baltia-aiheisen podcastin äänitys Autoliitossa ja sitten pitikin kipin kapin astua jälleen Tallinnan laivaan ja lähteä kotimatkalle.
Tallinnasta Haapsalun ja Pärnun kautta Latviaan
Tallinnassa me ajoimme kaupunginosassa, jota en tuntenut entuudestaan. Kalamajassa on vielä kokonaisia katuja, joiden varsilla on yksi- tai kaksikerroksisia puutaloja. Puutalot on rakennettu 1800-luvun lopulla tehdastyöläisten asunnoiksi. Talot ovat ihanasti erivärisiä ja niissä on kauniita ovia sekä ikkunanpieliä. Hyvä Tallinna! Ei passaisi panostaa vain uusiin laatikkomaisiin lasi- ja betonipytinkeihin, joita nykyään on joka maassa. Me nimitämme tällaista uudisrakentamista ”HafenCity -arkkitehtuuriksi” Hampurin uuden kaupunginosan mukaan. Kävimme myös Kloogarannassa, mutta en uinut, koska vesi oli kaukana rannasta.
Olin tarkoituksella valinnut paluureitin Haapsalun kautta, koska siellä(kään) en ollut aiemmin käynyt. Mutta ennen Haapsalua piti ehdottomasti päästä uimaan Rummun entiseen kalkkikivilouhokseen, joka sijaitsee noin 40 km:ä Tallinnasta lounaaseen. Koko päivän pääsylippu maksoi 5 euroa. Maksukioskin jälkeen piti ajaa Viron huonointa tietä, jossa oli niin isoja kuoppia, että autossamme oli tunnelma kuin kamelin selässä. Onneksi matkaa oli vain noin 100 metriä. Myös pysäköintipaikka oli täynnä suuria kaivantoja.
Osa Rummun kaivoksen rakennuksista ja laitteista on jäänyt veden alle, mikä saa maiseman näyttämään mystiseltä. Vesi on kristallinkirkasta, olipa nautinto käydä uimassa. Vieressä on Murrun vankila, joka perustettiin 1938. Vangit louhivat kalkkikiveä, kuona-aineesta syntyi Rummun laguunialtaan vieressä oleva tuhkamäki. Vankila oli toiminnassa 1970-luvulle asti. Nykyään vankilaan voi tutustua opastetuilla kierroksilla.
Haapsalussa me yövyimme monelle suomalaiselle karavaanarille tutulla Camping Piksekellä. Yöpyminen maksoi 19 euroa ilman sähköä ja sisälsi sekä veden oton että päästövedet. Paikalla oli 6 suomalaista ja 3 saksalaista matkailuautoa sekä yksi itävaltalainen auto. Paikan isäntä Markku Lehtonen kertoikin, että tänä vuonna suurin osa asiakkaista on ollut Suomesta. Ennen koronaa saksalaiset olivat olleet suurin asiakaskunta. Leirintäalue toimii Lehtosen omakotitalon pihapiirissä ja on siten intiimi ja kotoisen tuntuinen.
Lehtonen on asunut Virossa vuodesta 1996 alkaen ja hän on julkaissut muistelmakirjankin nimellä ”Minun Vironi”. Pitihän se ostaa tuomisiksi Saksaan. Kirjassa on omakohtaisen historian lisäksi tosi mielenkiintoisia muistelmia Viron itsenäistymistaipaleelta. Esimerkiksi minunkin ”asiakkaanani” Suomen ulkomaalaistoimistossa aikanaan vierailleesta Viron entisestä presidentistä Lennart Merestä on kirjassa mojovia anekdootteja.
Haapsalu on viehättävä, ei liian pramea, mutta kaupungissa on paljon kaunista katsottavaa. Talot vanhoja, ei liian sliipattuja. Nähtävyyksistä tärkeimmät ovat tuomiokirkko ja piispanlinnan rauniot. Lisäksi rantapromenadi ja tsaarin ajalta peräisin oleva kaunis rautatieasema, jossa on 216 metriä pitkä katettu asemalaituri. Lisäksi kaupungissa on Iloni Imedemaa (Ilonin ihmemaa), eli Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittajana toimineen Ilon Wiklundin puuhakeskus, joka on lapsiperheiden suosikkikohteita Haapsalussa.
Pärnu osoittautui meille liian hankalaksi pysäköinnin vuoksi. Joka puolella on pysäköintikieltoja, paljon yksisuuntaisia katuja ja EuroPark isännöi sekä valvoo monia pysäköintialueita. Me ajelimme hetken aikaa kaupungilla, mutta kun sopivaa pysähtymispaikkaa ei matkailuautolle löytynyt, me jatkoimme matkaa Via Balticaa pitkin.
Via Baltican varrella on runsaasti majoitustarjonnasta kertovia liikenneopasteita.
Me lähdimme Rannametsan kohdalla romanttiselle rantatielle (romantiline rannatee), koska pakenimme meitä Via Balticalle jahtaavia rekkoja. Rannatee on kapea ja pomppuinen, mutta tien varrella on paljon viehättäviä vanhoja taloja sekä erikoinen nähtävyys: Kosmonauttien lomakeskus (Kosmonautika puhkekeskus). Kosmonauteille haluttiin tarjota vain parasta: lomakylä, jossa aurinko paistoi eniten koko entisen Neuvostoliiton länsirannikolla. Nykyään lomakylässä on lomahuoneistoja, jotka sopivat esimerkiksi perhematkailijoille. Matala merenlahti on turvallinen uimapaikka pikkulapsille.
Karavaanareille sopii seuraava Viron länsirannikon kohde. Pärnumaa puhkeala eli Pärnun maakunnan iso virkistysalue, jossa on suojaisasti metsän siimeksessä mm. tulenteko-/grillipaikkoja ja leiriytymispaikkoja (esim. Krapi telkimisala). Krapin leirialueelta on vain noin 8 km Iklaan, eli Latvian rajalle.
Latviassa Riian, Ventspilsin ja Kuldigan kautta Liepajaan
Heti Latvian rajalla Ainazissa piti uteliaisuuttaan poiketa SuperAlkossa, ovathan tällaiset alkoholin megamarketit outoja ainakin saksalaiselle. Kova kuhina puodissa olikin ja pihalla aika monta suomalaisautoa. Hämmästyksekseni SuperAlko on SF-Caravan ry:n jäsenetukohde! Me käännyimme pois jo ovelta, silmäys riitti, eivätkä hinnat saksalaisittain katsoen ole mitenkään superedullisia.
Olimme taas Via Balticalla (E67). Salacgrivan (Salatsin) kohdalla oli kunnon ruuhka, koska Salatsijoen ylittävä silta on remontissa. Vitrupen kohdalla on monta kaunista pysäköintialuetta ihan Itämeren rannan tuntumassa ja koska oli kuuma kesäpäivä, kävin uimassa. Saulkrastissa me hörppäsimme kahvit, minkä jälkeen jatkoimme ajoa Via Balticalla. Tien varrella oli edelleen valoisaa mäntymetsää ja kanervat kukkivat täydellä hehkullaan.
Ehdoin tahdoin ajoimme Riian halki – eikä vahingossa kuten joskus vanhoilla Autoliiton aikaisilla testimatkoilla… Oli perjantai-iltapäivä ja paljon oli autoja liikkeellä, meidän onneksemme tosin useimmat halusivat pois kaupungista eikä kaupunkiin päin kuten me. Riikaan on helppoa ajaa, pääväylä Brivibas iela (Vapauden katu) on 11,5 km pituinen ja jatkuu suorana linjana ydinkeskustassa olevan Milda-patsaan (Vapauden muistomerkin) juurelle asti. Risto Hemming kirjoittaa Autolla Baltiaan ja Koillis-Puolaan -kirjassa, että ”Riika oli aikanaan maamme suurin kaupunki. Se oli silloin, kun Ruotsi-Suomi ulottui Atlantilta Väinäjoelle. Pääkaupunki Tukholmakaan ei vetänyt vertoja Riialle, ei koossa, ei kaupassa eikä loistossa. Riian valtaaminen onnistui 1621, ja Riiasta tuli sadan vuoden ajaksi osa Ruotsi-Suomea”. Riika on tunnettu jugendarkkitehtuurista, erityisen kauniita rakennuksia on Elisabet ielalla ja Albert ielalla.
Autoilijoiden pitää kuitenkin edelleenkin varoa viemärinkansia Riian kaduilla. Niiden kohdalla ei ole mitään parannusta havaittavissa. Olen kirjannut syvällä olevat viemärikaivojen kannet matkakertomukseeni jo 10 vuotta sitten ja tilanne on yhä sama.
Daugava-joen (Väinäjoen) sillan jälkeen tien kunto oli tosi huono Jurmalan suuntaan.
Nyt emme ajaneet Jurmalaan vaan otimme suunnan Ventspilsiä kohti (tie E22/A10). Via Balticalla ei ollut yhtään marja-, hedelmä- tai sienimyyjää, mutta A10-tien varrella heitä oli useampia. Me ostimme mustikoita ja vadelmia hintaan 3 euroa/500 g. Jaunmokun metsästyslinnan pihassa me poikkesimme pikapikaa. Hieno metsästyslinna on rakennettu 1901 ja sen punatiilinen arkkitehtuuri on sekoitus uusgotiikkaa ja jugendia.
Ventspilsissä me kävimme aluksi Stena Linen terminaalissa, jossa on myös kaupungin matkailuneuvonta. Sieltä me saimmekin tukun mainioita esitteitä sekä kaupungin katukartan. Olen todennut, että kaupungeissa suunnistamista helpottaa hyvä katukartta yhdistettynä navigaattorin opastukseen. Kartalta näkee ja löytää kohteet, joihin haluaa mennä ja navigaattori vie perille.
Ventspils on Latvian tärkeimpiä satamia. Tällä hetkellä autolauttayhteys on vain Ventspilsin ja Ruotsin Nynäshamnin välillä, aiemmin Ventspilsistä pääsi laivalla myös Saksaan. Risto Hemming kirjoittaa Autolla Baltiaan ja Koillis-Puolaan -kirjassa vuonna 2016 näin: ”Ventspils on Latvian siistein ja hyväkuntoisin kaupunki ja sillä on paljon tarjottavaa matkailijoille.” Kaupungissa törmää lehmäpatsaisiin, jotka on jätetty paikoilleen vuonna 2002 pidetyn näyttelyn jäljiltä. Ventspilsin uimaranta on kilometrien mittainen, lisäksi rannan tuntumassa on Akvaparks sekä rantapuisto, jossa on ulkoilmamuseo. Kaupunkia koristavat isot kukista tehdyt eläinhahmot. Miinuksena sanoisin, että hyviä ruokaravintoloita on vähän. Me kävelimme muutaman kilometrin ennen kuin löysimme kivan ja edullisen sushi-ravintolan.
Seuraavana päivänä tahdottiin nähdä Ventas rumba, eli Venta-joella oleva Euroopan levein vesiputous. Eikun Kuldigaan. Vesiputous on 249 metriä leveä, mutta vain parin metriä korkea. Paikalla olevan runsaslukuisen turistijoukon suurimpana huvituksena oli ylittää putous kävellen putouksen yläreunalla olevia kiviä myöten. Me emme ylittäneet putousta, mutta kävimme uimassa ihan putouksen vieressä. Vesi oli 23-asteista. Jokeen on tehty uimaranta, mutta pohjalla on isoja kiviä ja kasveja, joten varovainen on oltava. Ihan Ventas rumban lähellä on vuonna 1874 rakennettu punatiilinen silta, joka on omassa rakennustyylissään Euroopan pisin silta (164 m). Sillassa on joessa olevien paasien päälle rakennettu 7 tiilistä muurattua kaarta.
Ennen Liepajaa poikkesimme vielä Aizputen uimarannalla (peldetava), jota oltiin parhaillaan kunnostamassa. Rannalla on grillipaikka, hyvä uimaranta sekä kalastuspaikka.
Liepajassa me kävimme katsomassa olympiastadionin pysäköintialueella olevaa matkaparkkia. Hinta olisi ollut 30 euroa/yö, mutta me pidimme sitä liian kalliina emmekä jääneet. Sen sijaan ajoimme etelään päin ja jäimme Perkones ielan uimarannan P-alueelle yöksi. Ranta on aivan ihana ja miten rauhallinen. Modernit pukukopit ja WC:t asettuvat tyylikkäästi rantahiekalle. Vesi oli ihanan lämmintä, joten siispä taas uimaan.
Koska matkailuautojen vesihuoltopisteitä ei Latviassa tahdo löytää mistään, siis ei lähimainkaan kaikilta leirintäalueilta, menimme karavaanarivinkin perusteella Circle K – huoltoasemalle Liepajassa. Siellä on pihalla samaan tyyliin kuin saman ketjun asemilla Ruotsissa kunnon kaappi, jossa on vesihana. Kävin sanomassa huoltoaseman kassalle, että me tahdomme tankata vettä ja kassa sanoi, että siitä vaan. Tankkasimme toki myös dieseliä, tankin täyteen (hintaan 1,854 €/l), sillä hinnat Saksassa olivat juuri taas nousseet (2,15 €/l).
Stena Linen Stena Livia -laivalle alkoi tsekkaus 20.00. Me pääsimme laivaan viimeisinä, klo 22.05 eli hieman laivan aikataulun mukaista lähtöaikaa (22.00) myöhemmin. Meillä oli ihan sama hytti kuin menomatkallakin. Ruokailut maksoivat 20,-/henkilö sisältäen aamiaisen ja lounaan tai päivällisen. Ruoka oli parempaa kuin menomatkalla, ilmeisesti keittiössä oli eri henkilökunta.
Travemündeen tulo oli seuraavana päivänä klo 17.30. Emme vielä malttaneet ajaa kotiin vaan hurautimme hyvillä lomafiiliksillä Travemünden Stellplatzille Kowitzbergille. Hinta 9,-/24 tuntia plus turistimaksu 3,-/hlö. Ai kun oli hienoa olla taas sellaisessa matkaparkissa, jossa on vesipiste – saa siis raikasta vettä sekä laskea pois harmaat vedet sekä tyhjentää WC-kasetin. Mutta Travemünden uimaranta näytti pieneltä lahdenpohjukalta verrattuna Ventspilsin tai Liepajan aavan meren uimarantoihin.
Matkasta jäi todella hyvä mieli ja naamakin oli saanut hieman väriä.
Liikenneturvallisuus
Suomessa ratsioita pitämässä olevat poliisiautot ovat harvinaisia. Myös Baltian maissa poliisivalvonta ja poliisiautojen näkeminen liikenteessä on vähentynyt roimasti. Virossa me näimme Kehtnassa yhden poliisipartion tien poskessa tutkaamassa.
Liikennekäyttäytymisessä on tiettyjä muutoksia. Kamikaze-ohituksia tekivät nyt eniten virolaiset, niin Latviassa kuin Virossakin. Liikenneonnettomuuksia emme nähneet yhtään, mutta yksi henkilöauto oli ojassa Via Balticalla ennen Rannametsaa.
EU:n liikenneturvallisuustilaston mukaan vuonna 2021 Virossa kuoli tieliikenteessä 41 ihmistä miljonaa asukasta kohti, Latviassa 78, Liettuassa 52 ja Suomessa 40. Vertailun vuoksi liikenneturvallisuuden ykkösmaassa Ruotsissa kuolleiden määrä oli 18/1 milj.as. ja Saksassakin vain 31. Verrattuna vuoteen 2019 sekä Virossa että Suomessa kuolemien määrä kasvoi 6 %, Latviassa kasvua oli 11 %, mutta Liettuassa vähennystä 22 %.
Teiden kunto / Tietyöt
Via Baltica oli ajamiltamme osin hyvässä kunnossa. Ajoimme Via Balticaa menomatkalla noin 60 km (Bauska-Riika) ja paluumatkalla noin 130 km (Pärnu-Rannametsa). Vain Pärnun jälkeen Latviaan päin ajettaessa oli noin 10 km osuudella isohko tietyömaa, tietä levennettiin ja Salacgrivassa oli siltaremontti. Muilla ajamillamme teillä ei ollut valittamista teiden kunnosta. Emme kuitenkaan ajaneet lainkaan hiekkateillä.
Suomessa tie 4321, myös päällystetty osuus, Ristiinaan oli erittäin huonossa kunnossa.
Polttoainehinnat / Maiden yleinen hintataso
Latviassa diesel paluumatkalla 1,86 €/l, Liettuassa 1,78 €/l, Virossa 1,86-1,89 €/l ja bensiini 95E 1,91-1,94 €/l. Suomessa dieselin litrahinnat vaihtelivat 2,07 – 2,07 €/l.
Halvimmillaan me tankkasimme dieseliä Virossa hintaan 1,75/litra. Latviassa dieselin hinta oli menomatkalla 1,95 ja Suomessa noin 2,10/litra.
Latvian Liepajan Karostan BB Wakeparkin ravintolassa oli melko kalliit hinnat saksalaisittain ajatellen. Viinilasi 6-7 euroa, olut noin 5 euroa, salaatti 7,50, hampurilaiset 11-12 euroa. Latvialaisessa kyläkaupassa 0,5 litran olutpullo 1,10 euroa plus 0,10 euron pantti.
Tyypillinen latvialainen leirintäaluehinta: 15,-/auto ja 5,-/henkilö/yö – eikä minkäänlaista vesihuoltoa, mutta sähkö sisältyi hintaan. Sama hinta myös Tallinnassa Piritan campingillä, mutta siellä on myös raikasvesi- ja jätevesipiste autolle. Suomessa Koskenselkä camping Puumalassa 17,-/auto ja 5,-/henkilö/yö.
Virossa on euroalueen korkein inflaatio, yli 20 %. Se selittää kohonneita hintoja myös supermarketeissa. Suomen ulkoministeriön raportin mukaan ”alkukesän 2022 luvut ulkomaisten turistien yöpymisistä Virossa antavat sektorille toivoa matkailun elpymisestä. Ennen koronaa 35 % kaikista ulkomaisista turisteista oli suomalaisia.”
Mitä jäi näkemättä
Nyt olen käynyt Autoillen Baltiaan ja Koillis-Puolaan –kirjan 81 kohteesta 46:ssa, eli vielä puuttuu 35 käyntikohdetta. Tällä matkalla oli tarkoitus ajaa Viron Peipsi-järvelle saakka, mutta mieli muuttui Tartossa sateisen sään vuoksi. Olen käynyt Peipsi-järvellä moottoripyörämatkalla vuonna 1992, joten syytä olisi käydä verestämässä muistoja. Samaan sarjaan kuuluu Vosu, jonne me ajoimme varta vasten vuonna 1992. Suomalaismies kehui meille silloin Helsinki-Tallinna-laivalla, että Vosussa on kuuluisat sikakarnevaalit. Se kuulosti niin houkuttelevalta, että suin päin sinne. Vaan eihän siellä mitään karnevaaleja ollut, mutta muutoin meillä oli tosi hauskaa. Narva on listalla kohteista, joissa pitäisi käydä, samoin Daugavpils (Väinänlinna). Druskininkain kylpyläkaupungissa olen käynyt viimeksi vuonna 2005, joten sielläkin voisi taas piipahtaa.
Baltia ja Puola ovat antoisia matkailumaita, niistä löytyy joka kerta mainioita uusiakin käyntikohteita.
Näkemättä jäivät myös monet ystävät. Mikkelissä olisi ollut kyläkutsu, samoin Vantaalla, mutta käymättä jäi. Kun on Suomessa, tulee stressiä siitä, minne kaikkialle tai kenelle menisi. Sitten kun olen takaisin kotona, haaveilen taas suomalaisista ystävistä, sillä minulla ei ole täällä yhtään todella hyvää ystävää. Sellaista on elämä kahden maan välillä. Matkat ovat ihania valopilkkuja ja antavat minulle paljon.
Ajokilometrit
Saksa: 427 km
Latvia: 954 km
Viro: 798 km
Suomi: 871 km
Koko matka: 3 181 km (37 vrk)
Matkapäiväkirjaa piti Eila
reissunaisia 