Tampereen leirintäalue Härmälä katoamassa

Liekö tämä kirjoitus on nekrologiksi luokiteltava, mutta kaihoisana ja pahalla mielellä olen siitä, että tämä legendaarinen leirintäalue ollaan sulkemassa Tampereella. Itse olen käynyt leirintäalueella vain kaksi kertaa ja nekin ihan viime vuosina, mutta saksalainen mieheni on ollut alueella ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Pilkkakirveet voivat veistellä, ettei Härmälän leirintäaluetta ole juurikaan kehitetty 1960-luvun puolivälin jälkeen, mutta ainakin minunlaistani matkailijaa nostalgia ja kenties hieman rappioromantiikkakin puhuttelee. Ihmeen vähän löytyy internetistä Härmälän leirintäalueen historiaa, eli en tiedä, milloin alue on perustettu ja miksi juuri noin hienolle paikalle Pyhäjärven rannalle. Leirintäalueen omilla verkkosivuillakaan ei historiasta mainita sanaakaan. Mistään en myöskään löytänyt mainintoja vuotuisista kävijämääristä.

Miten ihmeessä minun nykyinen mieheni ja hänen kanssaan pari muuta nyt seitsemänkymppistä kaveria löysivät vuonna 1966 Härmälän leirintäalueen? Linkki vie Saksaan, eli kaverukset tunsivat saksalaisen miehen, jolla oli suomalainen vaimo. Tämän vaimon isä oli Harjun Veikkojen lippukunnan johtaja Paavo Meriluoto, joka sitten opastikin saksalaisnuorukaisia pitkin poikin Tamperetta, käytti tietty myös kotonaan osoitteessa Pispalan valtatie 16.

Matkailu 1960-luvulla on ollut todella erilaista kuin nyt. Saksalaiset nuoret miehet matkasivat tuolloin todella pienellä budjetilla pitkin poikin Eurooppaa liftaten. He kertovat, että Suomessa sai tosi helposti kyytejä, kun sen sijaan Ruotsissa oli liki mahdotonta päästä kyytiin. Tämän lisäksi Suomessa puhuttiin liki kaikkialla saksaa, olihan se tuohon aikaan kouluissa ensimmäinen vieras kieli, toisin kuin nykyään, kun saksan kielen suosio kouluissa laskee vuosi vuodelta.

Yli 50 vuotta sitten matkailijat saattoivat hyvinkin tehdä erilaisia pieniä töitä majoituksen vastineeksi. Verrattavissa hieman nykyaikaan, kun nuoret reissaavat mm. Australiassa ja yhdistellen lomailua ja työntekoa. Härmälän leirintäalueella minun mieheni ja hänen ystävänsä tekivät muun muassa polttopuita, siivosivat tai tekivät pieniä remontteja mökkeihin. Palkaksi tästä he saivat majoittua ilmaiseksi rantasaunassa, siis saunan pukuhuoneessa.

Kun nyt kävimme leirintäalueella 50 vuotta mieheni ensimmäisen matkan jälkeen, oli ilo huomata, että rantasauna oli aivan samanlainen kuin 1960-luvulla (toki saunan sisällä on tehty remonttia). Ainoastaan saunan edustalla oleva aallonmurtaja oli 50 vuotta sitten puuton ja nyt murtajalla on koivukuja. Saunassa oli hyvät löylyt ja muisteltavaa riitti lauteilla istuessamme. Emme kuitenkaan nukkuneet pukuhuoneessa vaan omassa matkailuautossamme.

Tampereen kaupungin järkähtämätön päätös on lakkauttaa Härmälän leirintäalue ja perustaa uusi alue kauemmas keskustasta Alasjärven rannalle Niihamaan. Härmälä leirintäalueen tilalle suunnitellaan kerrostaloja. Leirintäalueen vuokrasopimus on voimassa vuoden 2020 loppuun eli kohta kohtalon kello kilkahtaa. On suuri harmi, ettei leirintäalueita nähdä matkailullisina vetovoimatekijöinä, joita pitäisi kehittää sen sijaan, että alueet siirretään jonnekin periferiaan. Esimerkiksi Härmälässä pitäisi mökkien määrää vähentää ja niiden tilalle tehdä uusia paikkoja matkailuautoille. Tai olla trendikäs ja hankkia puihin ripustettavia telttoja, jurttia tai kerrassaan rakentaa majoja tai linnunpönttömajoitustiloja puihin.

Mutta olen ennenkin sanonut, että Suomessa tuhotaan paljon vanhaa ja tehdään tilalle uutta eikä aina arkkitehtonisesti kovin kaunista. Mars Ruotsiin opintomatkalle ja mallia katsomaan!

Härmälän leirintäalueen häviämistä jo etukäteen surren, EILA

Mainokset

Tarinankeruumatkalla Nepalissa

Idea syntyi Naisten Pankin viestintäryhmän kokouksessa syksyllä 2017. Valokuvaajamme Maria Miklas kävi läpi Kambodzassa ottamiaan kuvia ja totesi että olisipa kiva jos joskus mukana reissuilla olisi toimittaja. Sen enempiä ajattelematta tokaisin että minä voisin kyllä lähteä. Siitä läpästä lähti liikkeelle suunnittelu, jonka seurauksena istuimme maanantaina 19. marraskuuta 2018 Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Takana oli lukuisia yhteisiä tapaamisia, suunnitelmia, suunnitelmien muutoksia, uusia suunnitelmia, yhteydenottoja, tuumailuja, budjetin laatimista, apurahojen hakua, mesenaattikampanjan toteuttamista ja varusteiden hankintaa.

Olimme matkalla Nepaliin, tarkoituksena dokumentoida Naisten Pankilta tukea saaneiden naisten tarinoita. Korvaamattomana apuna matkavalmisteluissamme olivat Naisten Pankin koordinaattori Mirna Aho, joka oli yhteyshenkilömme Kathmandun suuntaan sekä Kathmandun maatoimiston väki, joka oli laatinut meille yksityiskohtaisen ohjelman. Siihen sisältyi yli 10 naisen henkilökohtainen haastattelu sekä kahden yön yöpyminen kotimajoituksessa vuoristokylässä.

Osa 1: ensimmäinen viikko

Lensimme Kathmanduun Dohan kautta ja saavuimme sumuiseen Kathmanduun tiistaina aamupäivällä. Hotellistamme Oasis Kathmandusta oli järjestetty kuljetus, joten pääsimme helposti suoraan hotellille. Hotellin omistaja herra Tulsi oli meitä vastassa ja piti perusteellisen tervetuliaispuheen. Hotelli sijaitsi ihan Thamelin (Kathmandun basaarikeskusta) vieressä ja oli hyvää keskitasoa. Huone tosin oli minun makuuni kylmä, vaikka ilmastointilaite puhalsi myös lämmintä ilmaa.

Thamelin kaupunginosa on täynnä pieniä kujia, joilla kulkevat niin jalankulkijat, kulkukoirat, riksat, mopot sekä autot. Vieri viereen on ahdettu kauppoja, ravintoloita ja hierontapaikkoja. Kaupunkia peittää saastesumu, minkä vuoksi ihmisillä näkyi paljon hengityssuojaimia. Kauppojen ja ravintoloiden hintataso vaihtelee, mutta halvallakin pääsee.

Me etsiydyimme ensimmäisinä päivinä paikallisiin ravintoloihin, joissa ruoka oli pääasiassa maukasta ja edullista. Viiniä sen sijaan ei voi suositella. Paikalliset ravintolat tarjoavat enimmäkseen joko nepalilaista tai intialaista viiniä, joista kummastakaan ei kovin korkeita pisteitä voi antaa.
Salaatit ja muut länsimaiset herkut sai unohtaa, siitä piti huolen erityisesti ’salaattipoliisimme’ Maria, joka jaksoi muistuttaa hygieniasäännöistä pitkin matkaa. Onneksi, sillä itse olen aina ollut sen suhteen melko huoleton. Viimeisinä päivinä en voinut vastustaa kiusausta ja kun olin yksin aamiaisella, nappasin muutaman tuoreen tomaattiviipaleen suuhuni. Vatsa kesti ne onneksi hyvin.

Turistikierroksellamme kävimme katsomassa muun muassa Kathmandun Durbar Squaren, temppeliaukion, joka kärsi isoja vaurioita vuoden 2015 maanjäristyksessä.
Maria halusi fiilistellä edellisen matkansa tunnelmia hippien aikanaan suosimalla Freak Streetillä, joka nykyään ei juurikaan eroa muista alueen kaduista.

Keskiviikkoiltana tapasimme Naisten Pankin vapaaehtoisryhmän, joka oli tullut jo edellisviikolla ja tehnyt kolmen päivän matkan Sindhulin alueelle, jossa Naisten Pankki aloitti uuden hankkeen vuoden alussa. Illastimme ryhmän hotellissa (Maya Manor) ja kuulimme heidän kokemuksiaan kylävierailulta. Kokemus oli ollut ainutkertainen ja naiset puhkuivat intoa.
Torstaina pääsimme käymään FCA:n (Finnish Church Aid) maatoimistolla ja lopultakin tapasimme ne ihmiset, jotka olivat auttaneet meitä toteuttamaan matkamme. Hari Karki, Arati Rayamajhi ja Namraj Sedhai osoittautuivat sydämellisiksi ihmisiksi, jotka todella olivat nähneet vaivaa laatiakseen meille mahdollisimman kattavan matkaohjelman tulevalle viikolle.

FCA-vierailun jälkeen tapasimme vielä kumppanuusjärjestö FWEAN:n upeita naisia. Näidenkin naisten yhteisenä tavoitteena on tukea heikommassa asemassa olevia kanssasisariaan ja helpottaa heidän toimeentuloaan ja elämäänsä. Tunsimme suurta yhteenkuuluvuutta ja entistä enemmän tunsimme olevamme tärkeällä asialla.

Torstai-ilta huipentui vierailuun Suomen suurlähetystössä, jossa meitä emännöi konsuli Riitta Mensonen ja erityisasiantuntija Kati Bhose. Myös suurlähettiläs Pertti Anttinen piipahti tervehtimässä meitä. Sydämellinen tapaaminen huipentui saunomiseen. Lähetystön pihassa on aito suomalainen, puulämmitteinen sauna, joka antoi kunnon löylyt.

Perjantaina lähdimme vapaaehtoisryhmän kanssa kohti Ghushelin kylää. Paikka oli sama, johon tulisimme uudestaan seuraavalla viikolla ja jossa myös yöpyisimme. Vähän siis jännitti nähdä, minkälainen kylä meitä odotti. Läksimme liikkeelle neljän jeepin letkassa.
Matka kesti kolmisen tuntia, aluksi ajettiin vilkasliikenteistä mutta huonokuntoista kaupunkitietä, sitten siirryttiin vuoren rinteille. Tiet olivat tosi huonoja, kapeita ja kulkivat rotkon reunalla. Ohitusvaraa ei juurikaan ollut. KUA:n taitavat kuskit pitivät kuitenkin meidät turvallisesti tien päällä.

Perille päästyämme tutustuimme ensin paikallisen osuuskunnan naisiin. Osuuskunnalla on oma talo, jota he aikovat jatkossa laajentaa ja lisätä taloon toisen kerroksen. Naiset kertoivat toiminnastaan, osuuskunta on aktiivinen ja naisille tärkeä. Heillä on useita säästö- ja lainaryhmiä ja naisille järjestetään erilaisia koulutuksia.
Ennen lounasta pääsimme tutustumaan paikalliseen vessatarjontaan. Kuten odotettavissa oli, vessat olivat reikä maassa ja vesisanko reiän vieressä. Kädet pestään pömpelin ulkopuolella tai omalla käsidesillä/kosteuspyyhkeellä. Eritasoiset reikävessat tulivat sitten myöhemmin erittäinkin tutuiksi. Yleensä pidätin hengitystä koko toimituksen ajan ja yritin minimoida vessassa käynnit, vaikka olenkin kesäisten venereissujen ansiosta tottunut puskapissaaja. Monet kylien ja talojen vessoista olivat kuitenkin hard core -kokemuksia verrattuna kyykkypissaan suomalaisessa metsässä.

Picnic-lounaan jälkeen jakaannuimme kahteen ryhmään. Minä tälläydyin porukkaan, joka käveli vartin verran jyrkkää mäkeä alas pienelle maatilalle. Siellä tapasimme Radha Sapkotan, joka kertoi meille elämästään. Innokas anoppi seurasi tilannetta ja kommentoi välillä enemmän kuin oli tarpeenkaan. Saimme kuitenkin hyvän käsityksen, minkälaista on elää vuoristossa välillä rankoissakin olosuhteissa. Radha oli kuitenkin optimistinen ja valoisa ihminen ja kertoi osuuskunnan tuoneen hänelle isoja parannuksia omaan elämään.
Päivä oli pitkä, mutta mielenkiintoinen. Aloimme jo innolla odottaa omaa tulevaa reissuamme, jolloin pääsisimme vielä syvemmin tutustumaan kyläläisten elämään.

Lauantaiaamuna kävimme katsastamassa hotellin vieressä olevan Garden of Dreamsin (www.gardenofdreams.org.np), aidatun puutarhan, jossa on myös ravintola. Kathmandun melun jälkeen puutarha tuntui auvoisen rauhalliselta, mutta ravintola tuotti pettymyksen. Leivitetyt kalat ja sienet jäivät syömättä, lopulta söimme vain ranskalaiset perunat.

Illaksi meidät oli kutsuttu FCA:n johtajan, tyylikkään Sofia Olssonin kotiin. Sofian koti sijaitsee Patanin alueella Kathmandussa ja on iso ja tyylillä sisustettu talo. Sofia oli kutsunut kylään koko meidän ison ryhmän ja tarjoili maistuvaa keittoa, leipää ja juustoja. Minua ilahdutti erityisesti gluteeniton tuore leipä, jota Sofialla kylässä ollut ystäväpariskunnan rouva (keliaakko hänkin), oli löytänyt. Söin sitä hävyttömän paljon, kuten myös juustoja, joita ei meidän hotellin aamiaisella ollut tarjolla.
Sunnuntaina keräsimme voimia seuraavaa viikkoa varten. Minä kävin lähellä olevassa Pranamaya-studiossa hatha-joogassa (http://pranamaya-yoga.com/), Maria nautti Himalaya Healersin hieronnasta (himalayanhealer.com).
Iltapäivällä kyselimme pesussa olleita ja siellä kadonneita vaatteitamme hotellin respasta. Asia luvattiin hoitaa.
Illalla pakkasimme reput seuraavaa kolmen päivän ja kahden yön reissua varten. Jännitys alkoi nousta, mitähän meillä olikaan edessä? Lopultakin pääsisimme tekemään sitä mitä varten oli Nepaliin tultu.

Osa 2: toinen viikko
Maanantaina 26.11. keräsimme kimpsumme ja aamiaisen jälkeen asetuimme odottamaan kyytiämme. Tiesimme saaneemme FCA:n parhaimman kuskin Dilli Basnetin, joka osoittautui myös rennoksi tyypiksi ja rauhalliseksi kuskiksi. Hänet olimmekin jo tavanneet perjantaisella retkellä. Tulkki Bishawhari Nepali oli sen sijaan uusi tuttavuus, nuori noin kolmikymppinen koulutettu tyyppi. Englannintaito oli hyvä, mutta varsinkin alussa hänen murteellinen puheensa tuotti ongelmia. Viikon aikana siihenkin onneksi tottui.

Kyytiin hyppäsi vielä SOLVE:n projektikoordinaattori NarMaya Rana ja matka kohti Ghushelia alkoi. Perille päästyämme majoittauduimme Gautamin perheen kotiin. Talo oli tyypillinen vuoristokylän koti, kerroksia oli kaksi, joista yläkerta näytti ainakin minun silmiini vielä keskeneräiseltä raksalta. Meidät majoitettiin alakerran huoneeseen, jonka sisustus oli kaksi sänkyä + nurkassa epämääräistä rojua. Ikkuna oli, mutta laseja ei. Sängyt olivat kivikovia, ja lämpötila noin + 10 astetta. sähkölamppu ja katkaisin roikkuivat katosta, pistorasiaa ei ollut. Meidän huoneen lisäksi alakerrassa oli toinen huone, jonkinlainen yhdistetty oleskelu+makuuhuone, jossa Dilli ja Bishaw nukkuivat. Huoneessa oli myös televisio, jota talon väki tuntui katselevan iltamyöhään.
Ennen haastattelukierrokselle lähtöä meille tarjottiin lounas. Sarita, perheen äiti ja anoppi valmistivat meille ruokaa talon alakerran kolmannessa huoneessa, jossa ruoka valmistui avotulella ja kahdella kaasuliedellä. Ruoanlaiton aikana huoneessa pyöri myös herra Gautamin isä sekä vaihtelevasti kylän väkeä. Ruoka valmistettiin enimmäkseen istuma-asennossa lattialla.

Talon emäntä jakoi ruoan jokaisen lautaselle. Annokseen kuului vihannesseos, riisiä ja mausteliemi. Ruoan jälkeen tarjoiltiin lämmintä buffalon maitoa. Myöhemmin viikolla huomasimme, että syötiinpä missä tahansa, ateria koostui aina samoista raaka-aineista. Vain kerran meille tarjottiin riisin sijaan kookoksesta tehtyä riisivanukasta. Se maistui makealta ja muistutti vähän tuoreriisipuuroa.
Maanantai-iltapäivällä tapasimme ensimmäiset kaksi haastateltavaamme. Toisen, Sunita Thapan luo piti lähteä kävellen, autotietä ei ollut. Kuskimme Dilli, kellokallemme, muistutti, että ennen pimeää on oltava takaisin autolla.

Läksimme kävelemään hyvin kapeaa vuoristopolkua, joka kulki jyrkän rinteen reunamaa pitkin. Toisin paikoin polku oli niin lähellä rotkon reunaa, että yksikin harha-askel olisi suistanut suoraan vuoren rinnettä alas. Pidimme katseet tiukasti polussa, vaikka välillä pelottikin. Muistutin itselleni, että tätä polkua pitkin perhe kulkee lähes päivittäin kylään ja takaisin.
Perillä meitä odotti sydämellinen ja kuvankaunis Sunita, joka – päivitellessämme jyrkkää polkua – kertoi tyttärensä kerran tipahtaneen rotkon reunalta ja pudonneen noin 200 metriä alaspäin. Onneksi tytär oli selvinnyt säikäykseltä.

Kuten monesti haastattelujen aikana tapahtui, myös Sunitan luona vieraillessamme paikalle alkoi kerääntyä uteliaita kyläläisiä. Muutamat naiset ryhtyivät valmistelemaan ruokaa ja niinpä saimme taas riisilautaset vihanneslisukkeineen eteemme. Juttua riitti, niin Sunitalla kuin kyläläisilläkin ja aloin jo silmäillä kelloa huolestuneena. En todellakaan halunnut meidän lähtevän kävelemään polkua takaisin pimeässä. Onneksi kuitenkin ehdimme kylään takaisin valoisan aikaan.
Tuntui täysin käsittämättömältä, että ihmiset elävät, useimmat koko elämänsä, vaikeakulkuisissa paikoissa, joista he lähes päivittäin tuovat kantamalla jalkaisin myytävät vihannekset kylän keruupaikalle.
Jonkinasteinen shokki oli myös yöpyminen Gautamien vierashuoneessa. Pelkästään kylmyys (ja ne jotka tuntevat minut, tietävät minun palelevan normaalioloissakin) aiheutti elimistölle lähes hälytystilan. Silti yritin sängyllä istuen saada haastatteluja puretuksi himmeässä sähkövalossa.
Vaatteiden vaihdossa teimme pienimuotoisia maailmanennätyksiä, kun alusvaatteet oli pakko vaihtaa. Peseydyimme kosteuspyyhkeillä ja vessakäynneistä suoriuduimme mahdollisimman nopeasti. Hammaspesu onnistui talon nurkalla olevan kylmävesiraanan alla. Papiljoteista en tietenkään luopunut, ne kulkivat mukana ja vaikka fööniä ei (tietenkään) ollut, niin joka aamu pidin ainakin hetken paplarit päässä, edes muodon vuoksi.

Minun yövarusteenani oli jaloissa hiihtokalsarit, pyjamahousut ja mustat treenihousut (joita käytin myös päivällä) ja fleecellä vuoratut villaiset polvisukat. Ylävartaloa lämmitti hiihtoaluspaita, fleece, neule ja kevyt toppatakki. Harmitti että pipoa ei ollut. Näillä varusteilla tungin itseni makuupussiin, jonka sisällä oli ns. travel sheet, makuupussilakana. Sekään ei riittänyt, vaan minun oli pakko vetää vielä makuupussin päälle emännän tuoma paksu peitto, jonka päällä oli elämää nähnyt lakana. Kun olin saanut survottua itseni tämän tekstiilipläjäyksen sisään, en enää pystynyt siellä liikkumaan mihinkään suuntaan. Yritin myös olla koskematta likaista peittoa.

Ja siinä vaiheessa yleensä huomasin, että vielä pitää käydä pissalla. Se tarkoitti myös sitä, että kun olin saanut väännettyä itseni ulos makuupussista, jouduin riisumaan ne juuri ihanasti lämmittäneet villasukat ja laittamaan jalkaan varvastossut. hipsimään ulos, pidättämään hengitystä huussissa, juoksemaan pesemään kädet jääkylmällä vedellä ja palaamaan takaisin suorittamaan sukelluksen makuupussin uumeniin uudestaan.
Kaikista epämukavuuksista huolimatta onnistuimme suhtautumaan tilanteisiin huumorilla. Tulkkimme totesi olleensa meistä vähän huolissaan, kun toisena iltana emme osallistuneet kolmen tunnin riisi-illalliselle. Kuultuamme huoneestamme äänekästä naurua hän päätteli asioiden olevan kunnossa. Meitä ei enää tiistai-iltana houkuttanut istua 2-3 tuntia savussa epämukavilla palleilla odottamassa ruoan valmistumista. Söimme iltapalaksi evääksi otettuja gluteenittomia näkkileipiä ja sipsejä. Kyytipoikana ikkunalaudalla kylmennyt pullovesi.
Kaikkiaan olimme Gautamien kotona kaksi yötä ja keskiviikkona palasimme takaisin hotelliin, jonka lämmin suihku, jääkaapissa ollut viini ja puhtaat lakanat tuntuivat todella ylellisiltä.
Haastattelukierrokset jatkuivat kuitenkin vielä kaksi päivää. Torstain olimme Bhattedandassa ja perjantain Bhardeussa.

Kaikkiaan näiden päivien aikana ehdimme tavata 13 naista, joita kaikkia haastattelimme, kuvasimme ja osaa videoimme. Päivät olivat pitkiä ja työntäyteisiä, tapasimme paljon ihmisiä, haastattelutilanteissa oli lähes poikkeuksetta paikalla useita uteliaita kyläläisiä.
Itselleni haasteellista – ja uutta – oli haastattelujen tekeminen tulkin välityksellä. Bishaw oli kohtelias, sympaattinen ja englantia hyvin taitava nuori mies, mutta hän äänsi englantia hyvin nepalilaisittain ja puhui välillä nopeasti. Onneksi olin ottanut sanelukoneen mukaan, joten myöhemmin voin palata vielä kertaamaan epäselviksi jääneet kohdat.

Meihin suhtauduttiin erittäin lämpimästi, ja Mariaa ilahdutti naisten helppo kuvattavuus. Hämmästyttävää oli naisten optimismi ja positiivinen elämänasenne. Olosuhteet vuoristossa ovat todella karut ja elämä kovaa. Viljelykset ovat pääosin erittäin jyrkillä rinteillä ja välillä jouduimme lähes konttaamaan päästäksemme perille.

Kodit olivat hyvin pelkistettyjä ja meidän mittapuun mukaan todella ankeita. Ei mattoja, ei verhoja, ylipäätään tekstiilejä ja värejä vähän. Astiat ovat peltiä ja niitä säilytetään avohyllyillä, mitään keittiökaappeja ei ole. Yleensä keittonurkassa oli kaasuliesi, mutta useimmiten ruoka valmistettiin avotulella lattialla istuen. Ainoa valaistus on heikosti valaisevat sähkölamppu (varjostimista ei ollut tietoakaan).
Peseytyminen (niin tiskit, vaatteet kuin ihmisetkin) tapahtuu talon nurkalla olevan raanaveden alla. Vesi on luonnollisesti jääkylmää. Keskiviikkoaamuna näin, miten emäntämme Sarita pesi hiuksiaan karjan ruokintapaikalla olevan hanan alla.
Ghushelin kylässä elinkeinona on lähes yksinomaan pienviljely. Tilat ovat pieniä ja sato käytetään sekä omiin tarpeisiin että myytäväksi.

Bhardeun ja Bhattedandan kylissä elämä on asteen verran kehittyneempää. Molemmissa kylissä söimme lounaan paikallisessa ’baarissa’, jossa lounasannoksen (samaa riisiä ja vihannesta) hinta oli yksi euro. Ruoka oli toki maukasta.

Viiden päivän työrupeaman päätteeksi kävimme vielä FCA:n toimistolla maksamassa tulkin ja kuskimme kulut. Tapasimme vielä toimiston väkeä ja kiitimme perusteellisesti tehdyistä ja hyvin onnistuneista matkajärjestelyistä.
Tunsimme vähän ylpeyttäkin. Olimme selvinneet kunnialla päivistä, jotka olivat pitkiä, vaatineet hyvää fyysistä kuntoa, tarkkaavaisuutta ja yllätyksiä. Olimme pysyneet terveinä, vaikka olimme yöpyneet kaksi yötä jääkaappiolosuhteissa, kahvin puute ja korkea ilmanala aiheuttivat päänsärkyä ja pohkeissa tuntui jyrkillä rinteillä kiipeily.

Tunsimme myös iloa. Iloa siitä, että olimme päässeet kurkistamaan niin monien vaikeissa olosuhteissa elävien naisten elämään. Ja toteamaan, että Naisten Pankin tuki on päässyt perille ja sen avulla lukuisten naisten elämä ja toimeentulo on kohentunut. Työ ei ole ollut turhaa ja sitä kannattaa jatkaa.
Viivyimme vielä viikonlopun Kathmandussa käyden läpi materiaaleja, joogaamalla ja nauttimalla hieronnasta. Kuohuviiniäkin löydettiin tiukan etsinnän jälkeen – ja lopultakin uskaltauduin syömään tuoretta salaattia.

Kotiin palasimme tiistaiaamuna 4.12. Itku ei ollut kaukana erotessamme aamuhämärissä. Matkamme oli ainutkertainen, kaiken työnteon ja ennalta arvaamattomien kokemusten lisäksi olimme ehtineet käydä läpi omia elämiämme ja todeta, että yhteistyömme toimi hyvin.
Eipä siis ihme, että muutaman hyvin nukutun yön jälkeen aloimme jo suunnitella seuraavaa matkaa. Toivottavasti sekin vielä jonakin päivänä toteutuu.

Nepalissa matkasivat Maria Miklas (kuvaaja) ja Tiina Toivakka (toimittaja)